Olen etnomusikologi!

Mä näin innostuksen! Mä koin innostuksen! Ja ymmärsin, että en ole osannut sijoittaa itseäni tieteen kenttään minulle kuuluvalle paikalle. Olen ylittänyt raja-aitoja (huomaamattanikin), olen tietoisesti vaeltanut eri tieteenalojen kentillä omaa paikkaani etsien, olen koettanut asettaa itseäni ja työtäni minulle sopivaan paikkaan. Etsintä, matkalla olo on ollut tärkeää. Nyt tuntuu, että olen löytänyt sen paikan, johon kuulun.

Kaikki se työ käsikirjoittajana, muusikkona, esiintyjänä, tuottajana, sekä mestarina että pääosin kuitenkin kisällinä. Se kaikki on täytynyt tapahtua, se kaikki on ollut tärkeää, mutta se kaikki on tehnyt minun oloni epämukavaksi tutkijana. Minussa ei ole ollut tilaa tutkia itseäni tutkijana. Olen vaan taivaltanut ja taivaltanut, ylittänyt ja alittanut, kiertänyt ja etsinyt. Nyt kun esityksistä – ja samalla muista rooleista – on tarpeeksi kauan aikaa, alan nähdä lähelle. Ymmärrän, että nyt on aika olla tiukan tieteellinen. On asetettava oma toiminta muusikkona ja käsikirjoittajana suurennuslasin alle ja tutkittava omaa toimintaa. Olla tutkija! Ja ennen kaikkea olla Etnomusikologi!

Se paikka, jota olen etsinyt on juuri siellä mistä olen lähtenyt, juuri sillä alalla, johon olen koulutukseni saanut. Olen enemmän etnomusikologi kuin olen koskaan ymmärtänyt. Ja se tuntuu ERITTÄIN hyvältä!

Etnomusikologi Mantle Hood puhui vuonna 1959 Chicagossa Etnomusikologisen seuran neljännessä konferenssissa – ensimmäistä kertaa julkisesti – bi-musikaalisuus käsitteestä lähestymistapana/metodina. Käsitettä käytettiin vielä vuosia myös toisenlaisessa merkityksessä: tutkittavien ominaisuutena. Hoodin käsitys bi-musikaalisuudesta oli nimenomaan tutkijan lähestymistapa, ei tutkittavien ominaisuus. Tuo lähestymistapa jäi kenties hieman hahmottomaksi, mutta se oli syntynyt. Se on ollut tärkeä etnomusikologinen väline, työkalu, lähestymistapa siitä lähtien. Omassa työssäni olen käyttänyt sitä syvemmin kuin olen kuvitellut. Olen tehnyt soittotyylin ja -tekniikan tutkimusta etnomusikologisemmin kuin ajattelinkaan. Olen kehittänyt sitä – huomaamattani. Olen tuonut sitä 2000-luvulle, ja väitöskirjassani koetan tietoisesti ja kunnianhimoisesti antaa sille hahmoa ja menetelmällistää sitä.

Olen Etnomusikologi! Ja nyt tiedän sen paremmin kuin koskaan!

Aukko metodologiassa

Minä tutkijana. Minne positioin itseni? Elämäkertatutkija, musisoiva tutkija, etnografi? Kaikkea sitä? Tutkijakoulun koordinaattori Markus Mantere kysyi joskus kuukausia sitten kehityskeskustelussa, että miten positioin itseni tutkijana. En osannut vastata. Yritin ja päädyin pohdintoihin musisoivasta tutkijasta, tutkivasta muusikosta, tutkivasta pedagogista... Markus ei voinut olla peittämättä hämmästystään ja sanoikin itse hahmottaneensa minut aina jollain tapaa etnografisesti suuntautuneena tutkijana. Ehkäpä sitä olinkin ainakin silloin kun kirjoitin elämäkerrallisuudesta musiikintutkimuksessa. Ehkäpä sitä olenkin – vieläkin.

Etnografisiin mietelmiin päädyin uudelleen, kun pohdiskelin tyylintutkimuksen metodologiaa. Tavoitteeni olisi ottaa kenttä "haltuun" ja kirjoittaa tyylintutkimuksesta luku väitöskirjaani. En kuitenkaan saa itseäni luontevasti sopimaan mihinkään valmiiseen tyylintutkimuksen muottiin. Koko kenttä on alkanut tuntua omaan tarkoitukseeni turhan musiikkianalyyttiseltä. Mitä uutta ja merkittävää löytäisin aineistostani, jos lähtisin nuotintamaan ja musiikkianalyyttisesti pilkkomaan polskia ja polkkia? Mistä sitä tietää, ehkäpä löytäisinkin, mutta jollain tapaa se lähestymistapa tuntuu väärältä. Olen soittanut kisällinä mestareiden kanssa. Olen saanut oppia Martilta ja Paulilta paaaaaaaaaljon! Olen saanut kokea, kuunnella, katsella ja kysellä. Miksi ”latistaisin” kaiken kokemani ja oppimani nuotiksi? Olen käsikirjoittanut, tuottanut ja esittänyt väitöskirjakonserttien sarjan, jossa olen tuonut lavalle tutkimustuloksiani. Miksi tässä vaiheessa vetäisin pohjan pois tuolta kaikelta ja palaisin siihen, että alan viilaamaan noita opettelemiani tyylejä nuoteiksi, jotka eivät lopulta kerro lukijalle yhtään mitään. Kysymys on siis enemmänkin siitä, että tutkimusmetodologiassani on aukko. Ja nyt siihen aukkoon pitäisi löytää täytettä!

Hannu Saha (1996) kirjoittaa:

Tutkimustani varten tehty bi-musikaalinen työskentely, runsas keskustelu ja yhteismusisointi on ollut omiaan luomaan luottamussuhdetta informantteihin. Musiikkiantropologinen työni on ollut luonteeltaan dialogia sekä kielellisen keskustelun että erityisesti musiikin keinoin. (Saha 1996, 20.) Suurin eroni historiallisiin metodeihin on siinä, että tuotteen tutkimuksesta pyrin elävän, alati muuntuvan prosessin, musisoinnin tutkimukseen. (mt. 47.) Lähtökohtiani on, ettei muistinvarainen musiikki ole vain sävelmiä vaan musisointia. Musisointi on prosessi, jossa esityksellisen ainutkertaisuuden aspekti on aina mukana. Musiikki ei ole pelkästään ”teksti”, se ei ole pelkästään sävellyksiä ja sävelmiä eikä puhetta musiikista. Erityisesti muistinvarainen musiikki on ennen kaikkea musisointia. Suomen kielessä musisointi on mielestäni oikea ja kuvaava sana ilmaisemaan musiikillisen tuottamisen prosessia. (mt. 79-80.) Musiikillinen kommunikaatio ja vuorovaikutus (tutkittavien kanssa) johdattaa tutkijan sellaisen käsitteistön pariin, joka on musiikkikielen kannalta peruskielioppia, musiikin etnoteoriaa. Parhaiten tämän kieliopin voi ymmärtää harjoittelemalla itse kyseisen kielen. Sekä lähdekriittisesti että elämyksellisesti tärkeimmiksi materiaaleiksi muodostuvat ne, jotka tallennetaan tai musisoidaan suoraan soittajien, pelimannien itsensä kanssa. Automaattisesti mukaan liittyy tällöin haastattelunomaista kyselyä tai leikkimielistä keskustelua – joskus väittelyäkin – ilmiön, musiikin olemuksen, sävelmien, soittotavan ja -tekniikan tai muuntelun finensseistä. Tällaista metodia on pidetty osallistuvan havainnoinnin muotona. Pelkkä havainnointi antaa asiasta kuitenkin liian ulkopuolisen kuvan. Loppujen lopuksi kyseessä on myötäeläminen. Mestari-kisälli -metodia voisi kutsua näin myös opettelevaksi myötäelämiseksi, menetelmää voisi kutsua myötäelämisen metodiksi. (Saha 1996, 110.)

Lisätään soppaan laadullisen tutkimuksen oppaasta Jari Eskolan ja Juha Suorannan (2005) ajatuksia etnografiasta:

Etnografia on ennen kaikkea kokemalla oppimista. Tutkija kuuntelee, kyselee ja katselee. Se on havaintojen perusteella kerättyä informaatiota. Se on tapa käsitteellistää ja teoretisoida tutkittavaa ilmiötä. Etnografiassa tutkija elää tutkimassaan yhteisössä sen arkipäivää. Tavoitteena on oppia tuon yhteisön kulttuuria, sen ajattelu- ja toimintatapoja. Tavoitteena on päästä sisälle tuohon yhteisöön, jotta kokemalla oppiminen on ylipäänsä mahdollista. Tietojenkeräys on ennalta suhteellisen määräämätöntä, strukturoimatonta. Samoin tietojen analysoinnissa ei käytetä valmiita luokituksia, vaikka tutkimusta ohjaavatkin tutkijan tiedostetut tai tiedostamattomat ennakkokäsitykset kohteesta. Tutkijan aktiivisuutta pidetään etnografisen tutkimuksen peruslähtökohtana. Myös tutkimuskohteen osallisien positiivinen suhtautuminen tutkimukseen on tärkeätä. Etnografinen tutkimus on aina ainutkertaista. Jokainen kenttätilanne vaatii omat ratkaisunsa. (Eskola & Suoranta 2005, 103–109.)

Voiko soittotyylintutkimus siis olla etnografista? Etnografinen tyylintutkimus? Voisiko myötäelämisen metodia käyttämällä päätyä etnografiseen tyylintutkimukseen ja raportoida tutkimustuloksia sekä kuvailevana tekstinä että konsertteina?

Terveisiä Turusta!

Musiikintutkijoiden symposium. Mikä tarkoitus on sillä, että kymmenet musiikintutkijat saapuvat ympäri Suomea kolmeksi päiväksi samaan paikkaan? Mikä tarkoitus tällä saapumisella ja lähtemisellä, esitelmien kuuntelemisella ja kollegojen tapaamisella on minulle? Kuuluuko tärkein kysymys ”mitä kentällä tapahtuu”? Kuka tutkii, mitä tutkii, miten tutkii? Vai onko tärkeämpää saada esitellä omaa työtään muille musiikintutkijoille ja samalla sekä ”vanhoille että uusille korville”? Kiteyttää sanansa 20 minuuttiin ja toivoa keskustelua? Vai integroitua inspiroivaan ilmapiiriin? Vai päästä pois arjen pyörityksestä ja keskittyä vain työhön?

Mulle tärkeintä ja parasta on tällä kertaa ollut inspiroituminen. Inspiroituminen kirjoittaa ja esitelmöidä englanniksi. Ja ensimmäisen esitelmän areenakin on jo valmiina, kun KulttuurinTutkimuksen-seminaarin Musiikilliset elämäntarinat -työryhmään kaivattiin englanninkielisiä esitelmiä. Mun missioni väitöskirjan viimeistelyn ”ohessa” on siis pitää pari esitelmää ja kirjoittaa yksi artikkeli englanniksi siitä miten ja miksi väitöskirja soi. Sillä se inspiroituminen, jonka Turussa koin oli lopulta ehkä se, että ymmärsin, että mun tapani tehdä tätä tutkimusta todella on jotain tärkeää ja uutta, josta kannattaa ja pitää kirjoittaa myös englanniksi.