Hämmästelyä

On tämä elämä vaan tällaista! Päivä kerrallaan elellään, sammutellaan pieniä tulipaloja, tehdään mitä tehtävissä on. En jaksa edes hermostua, vaikka rahoitusta ei ole tullut, yksi konsertin tanssijoista loukkasi itsensä ja hänen tilalleen pitää etsiä joku toinen, yhden soittajan lennot Englannista takaisin Suomeen ei mennyt suunnitellusti vaan ainakin ensi-iltaan pitää keksiä tuuraaja. Elämä on! Ja pian on joulu! Ja Sibalta kerrottiin, että mun työ on aiheuttanut kohua Tampereen yliopistossa. Hienoa!

Tosi taidetta tekemässä

Viime perjantaina tulivat päätökset yliopiston apurahoista. Apurahan saajien listassa ei ollut minun nimeäni. Tieto itsessään oli tietenkin masentava tammikuun konserttien kannalta. Kuinka maksaa palkkaa ammattilaisille, jos rahaa ei ole? Mutta tämä konserttien talous -teema on jo jotenkin niin loppuunkaluttu ja koettu koko vuoden ajalla ja kymmenien apurahapäätösten kanssa, etten jaksanut masentua asiasta kuin puoleksi päiväksi perjantaina.

Kuitenkin eilen tajusin asiasta (ikäväkseni) palasen enemmän. Päätökset apurahoista on tehnyt humanistisen tiedekunnan dekaani (tai varsinaisesti rehtori, mutta dekaani päätösten pohjalta). Hmmm... Jos dekaani (joka on ollut tutkijakoulun johtoryhmässä ja taidealan tutkimuksen professori) ei ymmärrä ja tue työtäni, niin kuinka tiedekunnan hallinto voisi asiaa ymmärtää? Tarkoittaako tämä sitä, että asiasta tullaan käymään vielä yksi kädenvääntö siinä vaiheessa, kun valmista työtä tarkastetaan? Kaikella todennäköisyydellä näin tulee tapahtumaan, mutta tässä vaiheessa en jaksa asiaa pohtia. Ei riitä voimat eikä aika.

Ja kuitenkin löytyy niitä onneksi sellaisiakin ihmisiä, jotka tukevat ja ymmärtävät ja piristävät. Toinen ohjaajistani rohkaisi, ettei kannata masentua, vaan tehdä hieno tohtorintutkinto ja näyttää päättäjille närhen munat! Ja konserttien tiedottaja/graafikko kertoi, että "Just eilen puhuttiin taiteeesta ja rahasta, päätettiin että tosi taidetta tehdään aina ilman rahaa. Joten sulla on nyt se puoli ainakin kunnossa!" :)

Näin ollen päivä kerrallaan mennään. Asioita tapahtuu. Hetkittäin ei ehdi yhtään miettimään etukäteen, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä tuntuu, että pää sauhuaa kaikistatulevista asioista. Kotona on hyvä olla, mutta kun lähtee kotiovesta, niin maailma muuttuu jotenkin tärisevämmäksi. Asia, jonka ajattelu helpotti oli se, että kun päästään elämässä siihen vaiheeseen, että konsertit on toteuttamisvaiheessa, niin mun elämä on helppoa. Siinä vaiheessa mun ei tartte enää muuta kuin soittaa viulua!!! Ja jotenkin vähitellen - hyvin hitaasti ja vähitellen - koko konserttipaketti alkaa tuntua hahmotettavalta kokonaisuudelta, joka on vajaan 2 kuukauden kuluttua jo ohi! Kahden kuukauden kuluttua tähän aikaan mä lepään ja kerään voimia - toivottavasti jossain lämpimässä paikassa kaukana täältä :)

Eemeli Riskun jalanjäljillä Karviassa

Nyt on tullut nähtyä Karviaa! Karviaan minut johdatti Eemeli Risku, joka on syntynyt vuonna 1880 Karviassa. Sittemmin Eemeli on muutti perheineen Kauhajoelle. Eemelillä oli seitsemän sisarusta, ja hän oli sisarusparven nuorin. Hänen sisarensa Edla muutti takaisin Karviaa, meni naimisiin ja sai lapsia. Edlan poika, karvialainen Eino Saari - perinteenvaalija ja oltermanni - on koonnut valtavasti arkistomateriaalia, jonka Karvian kotiseutuyhdistys on arkistoinut ammattitaidolla. Kävin arkistoluettelot eilen läpi Sakari Mäki-Kortteen suosiollisella ja ansiokkaalla avustuksella. Mahdollista mulle tärkeää materiaalia vaikutti olevan niin paljon, että huomenna taidan järjestää uuden reissun Karvian kunnantalon alakerran arkistoon!

http://www.karviankotiseutu.fi/

Onko stereotypia hajamielisestä tutkijasta sittenkin totta?

Lauantaina oli Rauno Niemisen UPEA väitöstilaisuus Helsingissä, Pitäjänmäen kulttuurikirkossa. Tilaisuus oli TODELLA hieno ja nautinnollinen. ONNEA TUORE TOHTORI RAUNO!

Matkustin Hkiin junalla. Ensin InterCityllä Tre-Hki. Hgistä sitten A-junalla Mäkkylän asemalle, josta suunnistettiin Myllärin Sannan kanssa sitten samaa matkaa Kulttuurikirkolle. Kiirehän siinä jo vähän tuli, kun A-junan matka kesti kuviteltua pitempään. Hyvin kuitenkin ehdittiin. Ja istumapaikatkin saatiin, vaikka meidän jälkeen tulevat joutuikin sitten jo seisomaan oven suussa ja seinien vieressä (ts. paikalla oli PALJON väkeä!). Istahdin muutamaa tuttua tervehdittyäni hieman hengästyneenä penkkiin. Laskin kassin jalkoihini penkin viereen ja siirsin katseeni seinillä oleviin soittimiin. Jossain soi pieni kello. Laskin katseen kohti kassia uudemman kerran. Hmmm... Jaloissa on vain yksi pieni kassi. Missäs mun isompi kassi eli matkalaukku on? Jaa niin, mähän nostin sen A-junan hattuhyllylle. No siellähän se on hyvässä tallessa :)

Tämä menee nyt samaan kategoriaan kuin se, että reilu viikko sitten torstaina tulin töihin eripari kengät jalassa. Onko käsitys hajamielisestä tutkijasta sittenkin totta? Ja alkaako hajamielistyminen jo jatko-opiskelijavaiheessa kehittyen koko tutkijan työuran ajan huipentumanaan tietenkin hajamielinen professori...

Jos muistan, niin soitan huomenna VR:n löytötavarapalveluun, jonne kilpikonnamatkalaukkuni oli kuulemma lauantaina junan päätepysäkiltä lähetetty. Ja jos kaikki menee kuten elokuvissa, niin saan laukun takaisin ensi vkonloppuna. Jos muistan hakea sen ;)