Tieteen popularisointi

Tampereen yliopiston humanistisen alan jatkotutkinto-oppaassa (2007 - 2009) lukee:

"Jatko-opintoihin kuuluu omaa tutkimustyötä tukevia sivuaineopintoja ja muita tieteellistä asiantuntijuutta kehittäviä taitoja. Yleisiä tutkijantaitoja ja asiantuntijuutta tukevia opintoja voidaan opiskella esimerkiksi seuraavilta osa-alueilta: tieteellinen viestintä, tieteen popularisointi, yleinen tieteenteoria ja metodologia, aate- ja oppihistoria sekä tutkimusetiikka."

...ja miksikö halusin kirjoittaa tämän lainauksen tekstistä blogiini? Jatkokoulutusseminaarissa käytyjen keskustelujen jälkeen ymmärsin, että minun tapani tehdä väitöstyötäni ehkä hieman perinteisestä tavasta poikkeavasti, tukee kaikkia näitä tieteellistä asiantuntijuutta kehittäviä taitoja. Tapani viedä tutkimuksen esityksellinen osuus "kiertueelle" on sekä tieteellistä viestintää, tieteen popularisointia että tutkimuseettisesti oikein. Ja tuo oppihistoria-, tieteenteoria- ja metodologiaosuus tulee varmasti ammennettua tyhjiin sitten kirjoittamisvaiheessa, jotta pystyn perustelemaan tekemisen tapani tiedekuntaan.

Tieteellinen viestintä ja tieteen popularisointi toteutuvat, kun esitän tutkimustuloksiani konserteissa sekä tekstin, puheen että musiikin muodossa. Vien tutkimustuloksiani Etelä-Pohjanmaalle, sinne mistä aineistoni on aikanaan kerätty. Lisäksi koska esitykset tullaan tekemään myös taiteellisuuden, esityksellisyyden ehdoilla (ja tässä Hannu the Tuottaja auttaa), täytyy minun pystyä pukemaan tieteellisesti perustellut tuotokseni myös yleisöä (ei-tieteilijät) kiinnostavaan muotoon. Mitä muuta tämä on kuin tieteen popularisointia? :)

Esittelin jatkokoulutusseminaarissa myös tuon "kiertuekalenterini", joka herätti kysymyksiä ja hämmästystä, että miksi noin paljon esityksiä (vaikka niitä on näillä näkymin vain 6). Ja myös heräsi kysymyksiä siitä, miksi vien esityksiä Etelä-Pohjanmaalle. Hämmästykseltäni - ja hetken aivojen löytyä tyhjää, sillä en ymmärrä miksi EN veisi esityksiä Etelä-Pohjanmaalle - sain kuitenkin perusteltua kiertueen melko pätevästi. Ensinnäkin haluan viedä esitykset sinne seudulle, jossa ihmiset tietävät ja tuntevat kenestä esitykseni kertovat. He saattavat tuntea aineistoni soittajia tai muistaa heistä tarinoita. Näin ollen, jos esityksessäni olisi jotain, joka ei pitäisi heidän mielestään paikkaansa, saan palautetta heiltä. Eli tässä kohdassa toteutuu mielestäni se tutkimusetiikkakin... On eettisesti oikein antaa tutkimuksen kohteena olevien henkilöiden sekä tutkimuksen kohteena olevien paikkakuntien asukkaiden nähdä mitä olen heistä kirjoittanut, mitä olen heistä sanonut, mitä olen tulkinnut, mitä rekonstruoinut. Toisekseen noilla paikkakunnilla tapahtuu musiikin ja kulttuurin (tai tieteen) alalla tiettävästi melko vähän, joten esitykseni näin ollen ehkä rikastuttavat paikkakuntien kulttuurielämää. Tämäkin on mielestäni reilua ja eettisesti oikein, sillä Tampereellahan tapahtuu tällä saralla niin paljon, että joka ilta voisi ravata jossain kulttuuririennoissa. Miksi siis esittää konserttia vain täällä, jos voi viedä sitä ei-niin-konserteilla-kyllästetyille-seuduillekin? Niin ja onhan sitä esitystä tietenkin hyvä harjoitellakin ennen kokonaisuuden esittämistä ja sen tallentamista :)

Ainiin ja eikös tämä blogiin kirjoittaminenkin ole sitä tieteellistä viestintää ja tieteen popularisointia :)

Eilen koettua...

Kello lähestyy neljää, ja sydän alkaa lyömään hieman tiheämpään tahtiin. Jatkoseminaarilaiset lipuvat paikalle yksitellen. Tietokoneen kanssa pitää hetki vääntää kättä siitä, suostuuko se näyttämään powerpoint-esitykseni valkokankaalla vai eikö se suostu. Pääsemme lopulta yhteisymmärrykseen ja valkokankaalle heijastuu teksti "Esityksellisen kokonaisuuden esittely jatkokoulutusseminaarissa 12.12.2007". Klo 16.18 aloitan monologin siitä, mitä olen aikonut ensi vuonna väitöstyössäni tehdä.

Esittelen aineistoni ja sen sijoittumisen maantieteellisesti:

Sen jälkeen esittelen tapani analysoida sekä elämäkerrallista että ennen kaikkea soivaa aineistoani. Musisoiva tutkija, tutkiva muusikko -menetelmä on työssäni keskeisemmässä roolissa kuin työni alkuvaiheessa kuvittelinkaan.

Soittaminen arkistonauhojen kanssa sekä soittaminen haastateltavieni kanssa ovat kaksi hyvin erilaista prosessia. Arkistonauhojen kanssa läsnä on vain minä, viuluni ja nauhalta soiva musiikki - jonka kanssa en varsinaisesti voi kommunikoida vastavuoroisesti. Pystyn hyvin tarkasti empaattisen ja analyyttisen kuuntelun avulla analysoimaan sekä omaa soittoani, arkistonauhalta kuuluvaa soittoa että näiden kahden eroja. Kirjoitan soittopäiväkirjaani merkintöjä siitä miltä soittelu tänään tuntui, mitä havaitsin ja pyrin myös pohtimaan sitä miksi havaitsin, miksi minun soittoni kuulostaa erilaiselta kuin arkistonauhan soitto ja mitä voin tehdä saadakseni eron pienenemään. Muutanko viulukäteni asentoa? Otanko jousesta eri kohdasta kiinni? Painanko hieman enemmän - jommalla kummalla kädellä? Siirränkö koko viulun paikkaa? Otanko olkatuen pois? Siirränkö jousta lähemmäs tallaa tai kauemmas siitä? Annanko viulukäden sormien osua kielelle ei-pystyssä niin että sormen pehmeä kohta (tyyny?) osuu kieleen? Kaikkea kokeilen ja suurin osa kokeiluista ei vaikuta soittooni siten kuin toivoisin, osa kokeiluista puolestaan saa soittoni kuulostamaan enemmän samalta arkistonauhan kanssa. Ja kokeilut jatkuvat...

Sen sijaan soittaminen haastateltavieni kanssa on - ainakin tässä vaiheessa ja tähän asti ollut - täysin erilainen prosessi. Keskeiselle sijalle nousee kommunikointi muiden soittajien kanssa - sekä verbaalisesti että nonverbaalisesti. Pyrin havainnoimaan muiden soittajien nonverbaaleja viestejä, heidän kokemuksiaan ja tunteitaan, joita tilanne ja kappaleet heissä synnyttävät. Koetan tutkijana tehdä tulkintoja näistä samalla, kun soittajana soitan. Pyrin myös reflektoimaan kokemuksia ja tunteita, joita itsessäni tilanteessa syntyy. Sen sijaan itse soivan musiikin empaattinen ja analyyttinen kuuntelu sekä soittotapojen vertailu on ainakin tähän mennessä jäänyt vähemmälle. Ehkä yksi seuraavien soittokertojen tavoitteistani olisikin keskittyä seuraavaksi yksittäisten ja yhteisten soittotapojen ja soittotyylien analyysiin.

Soittamisen kokemusten vyöryessä päälle olen koettanut jäsentää kokemuksiani ja niiden reflektointia. Otin taustateoriaksi Kolbin (1984) kokemuksellisen oppimisen kiertokulun, joka mielestäni sopii muutenkin sykleittäin etenevään työskentelyyni - ja oppimistahan se työskentely nimenomaan on - varsin loistavasti. Kolbin mallin tavoitteena on käsitteellistää konkreettisen toiminnan kautta syntyneet kokemukset ja niiden reflektointi.

Lisäksi esittelin seminaarissa suunnitelmani tutkimustulosten julkisista esityksistä konserteissa sekä niiden tallentamisesta DVD:lle.

Vastaanotto yllätti minut jälleen. Sain todella hyviä ehdotuksia. Minulle esitettiin eteenpäinvieviä kysymyksiä. Sain ohjeita tulevaisuuden kirjoitusprosessin varalle. Sain mahdollisten minulle tärkeiden yhteyshenkilöiden nimiä. Sain kommentteja työni innovatiivisuudesta ja kunnianhimoisuudesta ja tärkeydestä. Hetkellisesti koin ison taakan hartioillani - olenko nyt työntänyt lusikkani vähän liian isoon keittoon. Mutta sitten karistin taakan harteiltani. Näin haluan tehdä, ja tämä tuntuu oikealta tavalta juuri minulle.

Tietenkin sain myös ohjaajaltani kehoituksen olla haalimatta enää enempää aineistoa ja tekemistä, jotta saan työni valmiiksi määräajassa - eli vuoden 2009 loppuun mennessä. Ja sehän on hänen tehtävänsäkin ohjaajana potkia eteenpäin, etten jää asiastani innostuneena haahuilemaan ja tekemään uusia suuria suunnitelmia. Näidenkin suunnitelmien toteuttamisessa on tarpeeksi!