Murros = vanhaa + uutta

Kahden sukupolven tanssisoittajista tulikin yhden sukupolven tanssisoittajia :) Onhan tässä jo aikaa vierähtänytkin pari vkoa viime kirjoituksesta. Ja onhan se selvää, että kahdessa viikossa tilanteet ja ajatukset muuttuu - joskus enemmän ja joskus vähemmän. No tällä kertaa se mun artikkeli muuttui vähän enemmän. Tajusin kuinka suuruudenhullua oli kirjoittaa max 15 sivun artikkeli NIIIIIIN laajasta ja isosta aiheesta, joka jo itsessään olisi yhden väitöskirjan veroinen. Miten väitöskirjan mahduttaa 15 sivuun? Eipä tietenkään mitenkään - varsinkaan mun kirjallisilla taidoillani, joita voisi kuvailla enemmänkin sanoilla runsas ja pursuava kuin tiivis ja asiallinen. Nojoo, siispä hieman tarkastelin ja tarkentelin näkökantojani ja päädyinkin kirjoittamaan 1920-luvulla syntyneistä soittajista nimeltään: Martti Viitalähde, Pauli Kortesniemi, Paavo Santaheini ja Mauno Kananoja. Kyllä, nämä ovat ne samat soittajat, jotka ovat koko väitöskirjani aineistona, mutta otin nämä nuoremmat viuluviikarit ikään kuin hieman tarkemman tarkastelun kohteeksi tässä artikkelissa. Aineistoni vanhemman sukupolven soittajat eli herrat Viljo Virtanen, Emil Risku, Yrjö Kankaanpää ja Viljami Pentilä sekä rouva Emmi Salonen saavat nyt hieman lepäillä ja kerätä voimia tammikuun konsertteihin.

Artikkelin rakenne ja luvut ovat kutakuinkin valmiit. Sisällys on tällä hetkellä seuraavanlainen:

- Johdanto
- Soittajat ja heidän elämänkertomuksensa
- Musiikillinen elämänkaari
- Tanssiva kansa
- Yksittäisistä soittajista orkestereiksi
- Seurantaloilta tanssilavoille
- Lopuksi - Tanssimusiikkikulttuurin muutos ja muuttumattomuus

Loppulukua lukuunottamatta teksti alkaa olla valmis. Pysähdyin ennen loppuluvun kirjoittamista ajattelemaan artikkelikokonaisuutta, käsittelemiäni teemoja, soittajien kokemuksia ja tapoja, käsitteitä, joita näihin 1920-luvulla syntyneisiin soittajiin ja heidän kokemuksiinsa saattoi liittää. Artikkelissa tarkemmin käsittelemäni aikakausi, aineistoni soittajien aktiivisimman musiikillisen toiminnan kausi sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan 1940-luvun lopulle. Vertasin aineistoani ja tulkintojani kollega ja ystävä Maija Kontukosken kirjoittamaan tutkimukseen 1950-1960-luvun eteläpohjalaisten tanssisoittajien kokemuksista. Vertaamalla näitä kahta hyvin samantyyppistä aineistoa ja tutkimusta alkoivat omasta työstäni nousta esiin seuraavanlaiset teemat/käsitteet:

- kuulonvaraisuus ja muistinvaraisuus (vastakohtana tässä tapauksessa nuoteista soittaminen ja nuotinlukutaito)
- kaveriporukat, soittajaporukat --> muuntuvat pienyhteisöt (vs. yksittäiset soittajat, vs. myös kiinteät kokoonpanot)
- harrastelijamaisuus (vs. ammattimuusikot, jotka elättivät itsensä vain soittamalla)
- satunnainen muuntelu (vs. läpisovittaminen ja tiukasti sovituksessa pysyminen)

Tässä kohtaa listaa jossain takaraivossa alkoi soimaan pienet kellot... Miten tämä kuulostaa niin tutulta? Millä yläkäsitteellä näitä kaikkia voisi kuvata? Kaivoin kirjahyllystä vuonna 2003 viimeistelämäni pro gradu -tutkielmani. Selasin sisällysluetteloa... Missä ihmeessä se täällä on? Sivulta 10 se löytyi:

Kansanmusiikki-käsitteen rajat ovat hyvin häilyvät. Käsite on aina sidoksissa yhteiskuntaan ja historiaan eli kulttuurikontekstiinsa. Perinteisesti kansanmusiikin käsitteeseen on totuttu liittämään seuraavia piirteitä:

1) kuulonvaraisuus
2) variointi eli muuntelu
3) yhteisöllisyys
4) anonyymiys - säveltäjää, alkuperäistä tekijää ei tunneta
5) harrastelijamaisuus
6) rahvaanomaisuus - muun kuin sivistyneistön musiikkia

Ja kun vertaan näitä listoja keskenään... Anonyymiyttä en yhdistäisi enää 1940-luvun tanssimusiikkiin. Säveltäjät - vaikka eivät välttämättä olleet kaikkien soittajien tiedossa - olivat kuitenkin tietyt ja tunnetut. Mutta rahvaanomaisuus... kyllähän tanssimusiikki on ollut muun kuin sivistyneistön musiikkia. Eli pitääkö mun nyt vetää tästä sellaisia johtopäätöksiä, että 1940-luvun Isojoki-Kauhajoki-Karijoella sodanjälkeiset ensimmäiset tanssiorkesterit olivat vielä enemmän kiinni kansanomaisessa tanssimusiikissa ja sen käytänteissä kuin jo isompiin kaupunkeihin virranneista jazz- ja swing-musiikin mukanaan tuomista uuden tanssimusiikin käytänteistä?

Tanssimusiikkikulttuuri oli murroksessa ja kuten aina murrosvaiheessa, käytänteissä ja kokemuksissa on piirteitä niin vanhasta kuin uudestakin.

UUDET KOKEMUKSET:
- Ohjelmisto: siitä jäivät pois polskat ja menuetit, polkat ja jenkat muuttuivat mutta säilyivät, foksit ja tangot tulivat uusina tanssilajeina orkesterien ohjelmistoon.
- Tunnetut, tietyt säveltäjät
- Tanssiorkesterien perustaminen: kiinteähköt mutta muuntuvat kokoonpanot
- Keikkailupiirin laajentuminen

YHTENÄISET JA JAETUT KOKEMUKSET aikaisempien sukupolvien kanssa:
- Kuulonvaraisuus
- Muuntelu
- Yhteisöllisyys
- Harrastelijamaisuus

Kahden sukupolven tanssisoittajat

Nyt ollaan - jälleen kerran - mun koko väitöskirjan pohjimmaisten tutkimuskysymysten äärellä.

Musiikin suunta -lehteen työstämäni artikkeli on mikrohistoriallinen, aineistolähtöinen tutkimus yhdeksän eteläpohjalaisen soittajan kokemuksista tanssisoittajina tanssimusiikin murroksen molemmin puolin. Kyseisen murroksen näkyvinä elementteinä voidaan mainita radion tulo koteihin, tanssisoittajan repertuaarin muutokset polskasta, polkan ja jenkan kautta tangoon ja foksiin, tanssiyhtyeiden eli jatsiorkesterien synty, yksi- ja kaksirivisten haitarien vaihtuminen viisirivisiin sekä siirtyminen vähitellen muistinvaraisesta musiikista nuotinnettuun musiikkiin (ks. Kurkela 2005). Samaan aikakauteen liittyy myös viulupelimannien roolin muutos uutuustanssien tahdittajista arvokkaan talonpoikaiskulttuurin vaalijoiksi ja kruunuhäänäytösten vetäjiksi.

Artikkelini valottaa tanssimusiikkikulttuurin murrosta yksittäisten tanssisoittajien elämänkerroista ja musiikillisesta toiminnasta käsin. Miten edellä mainitut muutoksen elementit ilmenevät soittajien elämänkertomuksissa – heidän eletyssä, koetussa ja kerrotussa elämässään? Minkälaisina ilmenevät yksittäisen soittajan kokemina tanssimuusikon roolissa, tyylissä tai repertuaarissa tapahtuneet muutokset?

Tässä artikkelissa kokemuksistaan tanssisoittajina ovat kertoneet yhdeksän eteläpohjalaista viulunsoittajaa, tanssimusiikin taitajaa, jotka ovat syntyneet tanssimusiikin murroksen molemmin puolin (1880–1929). Aineistoni koostuu ikään kuin kahdesta sukupolvesta, joiden kokemuksia artikkelissani vertailen.

Aineistoni sukupolvet ovat artikkelissani hieman eriarvoisessa asemassa, sillä kohtaamiset nuoremman sukupolven soittajien kanssa, keskustelut, yhdessä soittaminen ja kisällin asemaan asettuminen ovat varmasti luoneet omakohtaisen ja subjektiivisen värin tulkintoihini. Tavoitteeni on kuitenkin ollut päästä lähelle kaikkia aineistoni soittajia – niin lähelle kuin tutkija-muusikon on mahdollista päästä. Tutkija ei voi irtautua omasta ajastaan tai ajatuksistaan, mutta hän voi kaiken saatavilla olevan aineiston, aikalaiskertomusten ja todellisten tai kuvitteellisten kenttämatkojen avulla pyrkiä mahdollisimman lähelle kertojia, heidän elämäänsä ja kokemuksiaan. (ks. Talvitie-Kella 2006, 23.)

Hengähdystauko

Karijoen konsertti, ja samalla viimeinen Etelä-Pohjanmaan konserteista on nyt taakse jäänyttä elämää. Seuraavana haasteena ovat tammikuun konsertit Tampereella - kokoillan konsertti, suurempi kokonaisuus eteläpohjalaisesta tanssimusiikista soivine tulkintoineen.

Lauantaina konsertin jälkeen iski valtava väsymys, jonka huomaan pikkuhiljaa helpottavan. Kaikki arkisetkin askareet tuntuivat sunnuntaina valtavan suurilta ponnistuksilta. Ja joka ilta olen nukahtanut sohvalle jo ennen Big Brotheria :) Tammikuun konsertit ovat jo lähellä, mutta silti koen valtavaa helpotusta siitä, että nyt voin alkaa suunnittelemaan ja toteuttamaan ja viimeistelemään vain ja ainoastaan lopullista kokonaisuutta. Nyt ei tarvitse enää pohtia osakokonaisuuksia tiettyyn konserttiin ja tiettyihin raameihin ja tietyillä ehdoilla, vaan nyt "ehtona" on mun oma väitöskirjatyö, mun aineisto, mun tutkimustulokset ja niiden asettaminen lavalle esitykselliseen muotoon. Suurinpana ongelmana on edelleen talous ja konserttien budjetti, mutta viimeviikkoinen keskustelu laitoksemme johtajan ja eilinen keskustelu tutkijakoulun johtajan kanssa vakuutti minut siitä, että ainakin he tekevät parhaansa sen eteen, että rahoitus järjestyy - eikä minun periaatteessa tarvitsisi itse huolehtia siitä, vaan keskittyä toteuttamiseen. Näin ollen jollain tapaa hieman luottavaisemmalla mielellä olen siis myös sen suhteen, että pystyn maksamaan konsertissani esiintyville ja konserttiani toteuttaville ammattilaisille ainakin jonkinlaisen palkan.

Vähitellen stressaantuneen mielen valtaa raukeus. Lihaksia kolottaa oikein mukavasti eilisten 2,5 tunnin karatereenien jäljiltä. Hengitän syvään ja asia kerrallaan alan muuttamaan suunnitelmia toteutuksiksi.