Hämmästelyä

On tämä elämä vaan tällaista! Päivä kerrallaan elellään, sammutellaan pieniä tulipaloja, tehdään mitä tehtävissä on. En jaksa edes hermostua, vaikka rahoitusta ei ole tullut, yksi konsertin tanssijoista loukkasi itsensä ja hänen tilalleen pitää etsiä joku toinen, yhden soittajan lennot Englannista takaisin Suomeen ei mennyt suunnitellusti vaan ainakin ensi-iltaan pitää keksiä tuuraaja. Elämä on! Ja pian on joulu! Ja Sibalta kerrottiin, että mun työ on aiheuttanut kohua Tampereen yliopistossa. Hienoa!

Tosi taidetta tekemässä

Viime perjantaina tulivat päätökset yliopiston apurahoista. Apurahan saajien listassa ei ollut minun nimeäni. Tieto itsessään oli tietenkin masentava tammikuun konserttien kannalta. Kuinka maksaa palkkaa ammattilaisille, jos rahaa ei ole? Mutta tämä konserttien talous -teema on jo jotenkin niin loppuunkaluttu ja koettu koko vuoden ajalla ja kymmenien apurahapäätösten kanssa, etten jaksanut masentua asiasta kuin puoleksi päiväksi perjantaina.

Kuitenkin eilen tajusin asiasta (ikäväkseni) palasen enemmän. Päätökset apurahoista on tehnyt humanistisen tiedekunnan dekaani (tai varsinaisesti rehtori, mutta dekaani päätösten pohjalta). Hmmm... Jos dekaani (joka on ollut tutkijakoulun johtoryhmässä ja taidealan tutkimuksen professori) ei ymmärrä ja tue työtäni, niin kuinka tiedekunnan hallinto voisi asiaa ymmärtää? Tarkoittaako tämä sitä, että asiasta tullaan käymään vielä yksi kädenvääntö siinä vaiheessa, kun valmista työtä tarkastetaan? Kaikella todennäköisyydellä näin tulee tapahtumaan, mutta tässä vaiheessa en jaksa asiaa pohtia. Ei riitä voimat eikä aika.

Ja kuitenkin löytyy niitä onneksi sellaisiakin ihmisiä, jotka tukevat ja ymmärtävät ja piristävät. Toinen ohjaajistani rohkaisi, ettei kannata masentua, vaan tehdä hieno tohtorintutkinto ja näyttää päättäjille närhen munat! Ja konserttien tiedottaja/graafikko kertoi, että "Just eilen puhuttiin taiteeesta ja rahasta, päätettiin että tosi taidetta tehdään aina ilman rahaa. Joten sulla on nyt se puoli ainakin kunnossa!" :)

Näin ollen päivä kerrallaan mennään. Asioita tapahtuu. Hetkittäin ei ehdi yhtään miettimään etukäteen, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä tuntuu, että pää sauhuaa kaikistatulevista asioista. Kotona on hyvä olla, mutta kun lähtee kotiovesta, niin maailma muuttuu jotenkin tärisevämmäksi. Asia, jonka ajattelu helpotti oli se, että kun päästään elämässä siihen vaiheeseen, että konsertit on toteuttamisvaiheessa, niin mun elämä on helppoa. Siinä vaiheessa mun ei tartte enää muuta kuin soittaa viulua!!! Ja jotenkin vähitellen - hyvin hitaasti ja vähitellen - koko konserttipaketti alkaa tuntua hahmotettavalta kokonaisuudelta, joka on vajaan 2 kuukauden kuluttua jo ohi! Kahden kuukauden kuluttua tähän aikaan mä lepään ja kerään voimia - toivottavasti jossain lämpimässä paikassa kaukana täältä :)

Eemeli Riskun jalanjäljillä Karviassa

Nyt on tullut nähtyä Karviaa! Karviaan minut johdatti Eemeli Risku, joka on syntynyt vuonna 1880 Karviassa. Sittemmin Eemeli on muutti perheineen Kauhajoelle. Eemelillä oli seitsemän sisarusta, ja hän oli sisarusparven nuorin. Hänen sisarensa Edla muutti takaisin Karviaa, meni naimisiin ja sai lapsia. Edlan poika, karvialainen Eino Saari - perinteenvaalija ja oltermanni - on koonnut valtavasti arkistomateriaalia, jonka Karvian kotiseutuyhdistys on arkistoinut ammattitaidolla. Kävin arkistoluettelot eilen läpi Sakari Mäki-Kortteen suosiollisella ja ansiokkaalla avustuksella. Mahdollista mulle tärkeää materiaalia vaikutti olevan niin paljon, että huomenna taidan järjestää uuden reissun Karvian kunnantalon alakerran arkistoon!

http://www.karviankotiseutu.fi/

Onko stereotypia hajamielisestä tutkijasta sittenkin totta?

Lauantaina oli Rauno Niemisen UPEA väitöstilaisuus Helsingissä, Pitäjänmäen kulttuurikirkossa. Tilaisuus oli TODELLA hieno ja nautinnollinen. ONNEA TUORE TOHTORI RAUNO!

Matkustin Hkiin junalla. Ensin InterCityllä Tre-Hki. Hgistä sitten A-junalla Mäkkylän asemalle, josta suunnistettiin Myllärin Sannan kanssa sitten samaa matkaa Kulttuurikirkolle. Kiirehän siinä jo vähän tuli, kun A-junan matka kesti kuviteltua pitempään. Hyvin kuitenkin ehdittiin. Ja istumapaikatkin saatiin, vaikka meidän jälkeen tulevat joutuikin sitten jo seisomaan oven suussa ja seinien vieressä (ts. paikalla oli PALJON väkeä!). Istahdin muutamaa tuttua tervehdittyäni hieman hengästyneenä penkkiin. Laskin kassin jalkoihini penkin viereen ja siirsin katseeni seinillä oleviin soittimiin. Jossain soi pieni kello. Laskin katseen kohti kassia uudemman kerran. Hmmm... Jaloissa on vain yksi pieni kassi. Missäs mun isompi kassi eli matkalaukku on? Jaa niin, mähän nostin sen A-junan hattuhyllylle. No siellähän se on hyvässä tallessa :)

Tämä menee nyt samaan kategoriaan kuin se, että reilu viikko sitten torstaina tulin töihin eripari kengät jalassa. Onko käsitys hajamielisestä tutkijasta sittenkin totta? Ja alkaako hajamielistyminen jo jatko-opiskelijavaiheessa kehittyen koko tutkijan työuran ajan huipentumanaan tietenkin hajamielinen professori...

Jos muistan, niin soitan huomenna VR:n löytötavarapalveluun, jonne kilpikonnamatkalaukkuni oli kuulemma lauantaina junan päätepysäkiltä lähetetty. Ja jos kaikki menee kuten elokuvissa, niin saan laukun takaisin ensi vkonloppuna. Jos muistan hakea sen ;)

Murros = vanhaa + uutta

Kahden sukupolven tanssisoittajista tulikin yhden sukupolven tanssisoittajia :) Onhan tässä jo aikaa vierähtänytkin pari vkoa viime kirjoituksesta. Ja onhan se selvää, että kahdessa viikossa tilanteet ja ajatukset muuttuu - joskus enemmän ja joskus vähemmän. No tällä kertaa se mun artikkeli muuttui vähän enemmän. Tajusin kuinka suuruudenhullua oli kirjoittaa max 15 sivun artikkeli NIIIIIIN laajasta ja isosta aiheesta, joka jo itsessään olisi yhden väitöskirjan veroinen. Miten väitöskirjan mahduttaa 15 sivuun? Eipä tietenkään mitenkään - varsinkaan mun kirjallisilla taidoillani, joita voisi kuvailla enemmänkin sanoilla runsas ja pursuava kuin tiivis ja asiallinen. Nojoo, siispä hieman tarkastelin ja tarkentelin näkökantojani ja päädyinkin kirjoittamaan 1920-luvulla syntyneistä soittajista nimeltään: Martti Viitalähde, Pauli Kortesniemi, Paavo Santaheini ja Mauno Kananoja. Kyllä, nämä ovat ne samat soittajat, jotka ovat koko väitöskirjani aineistona, mutta otin nämä nuoremmat viuluviikarit ikään kuin hieman tarkemman tarkastelun kohteeksi tässä artikkelissa. Aineistoni vanhemman sukupolven soittajat eli herrat Viljo Virtanen, Emil Risku, Yrjö Kankaanpää ja Viljami Pentilä sekä rouva Emmi Salonen saavat nyt hieman lepäillä ja kerätä voimia tammikuun konsertteihin.

Artikkelin rakenne ja luvut ovat kutakuinkin valmiit. Sisällys on tällä hetkellä seuraavanlainen:

- Johdanto
- Soittajat ja heidän elämänkertomuksensa
- Musiikillinen elämänkaari
- Tanssiva kansa
- Yksittäisistä soittajista orkestereiksi
- Seurantaloilta tanssilavoille
- Lopuksi - Tanssimusiikkikulttuurin muutos ja muuttumattomuus

Loppulukua lukuunottamatta teksti alkaa olla valmis. Pysähdyin ennen loppuluvun kirjoittamista ajattelemaan artikkelikokonaisuutta, käsittelemiäni teemoja, soittajien kokemuksia ja tapoja, käsitteitä, joita näihin 1920-luvulla syntyneisiin soittajiin ja heidän kokemuksiinsa saattoi liittää. Artikkelissa tarkemmin käsittelemäni aikakausi, aineistoni soittajien aktiivisimman musiikillisen toiminnan kausi sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan 1940-luvun lopulle. Vertasin aineistoani ja tulkintojani kollega ja ystävä Maija Kontukosken kirjoittamaan tutkimukseen 1950-1960-luvun eteläpohjalaisten tanssisoittajien kokemuksista. Vertaamalla näitä kahta hyvin samantyyppistä aineistoa ja tutkimusta alkoivat omasta työstäni nousta esiin seuraavanlaiset teemat/käsitteet:

- kuulonvaraisuus ja muistinvaraisuus (vastakohtana tässä tapauksessa nuoteista soittaminen ja nuotinlukutaito)
- kaveriporukat, soittajaporukat --> muuntuvat pienyhteisöt (vs. yksittäiset soittajat, vs. myös kiinteät kokoonpanot)
- harrastelijamaisuus (vs. ammattimuusikot, jotka elättivät itsensä vain soittamalla)
- satunnainen muuntelu (vs. läpisovittaminen ja tiukasti sovituksessa pysyminen)

Tässä kohtaa listaa jossain takaraivossa alkoi soimaan pienet kellot... Miten tämä kuulostaa niin tutulta? Millä yläkäsitteellä näitä kaikkia voisi kuvata? Kaivoin kirjahyllystä vuonna 2003 viimeistelämäni pro gradu -tutkielmani. Selasin sisällysluetteloa... Missä ihmeessä se täällä on? Sivulta 10 se löytyi:

Kansanmusiikki-käsitteen rajat ovat hyvin häilyvät. Käsite on aina sidoksissa yhteiskuntaan ja historiaan eli kulttuurikontekstiinsa. Perinteisesti kansanmusiikin käsitteeseen on totuttu liittämään seuraavia piirteitä:

1) kuulonvaraisuus
2) variointi eli muuntelu
3) yhteisöllisyys
4) anonyymiys - säveltäjää, alkuperäistä tekijää ei tunneta
5) harrastelijamaisuus
6) rahvaanomaisuus - muun kuin sivistyneistön musiikkia

Ja kun vertaan näitä listoja keskenään... Anonyymiyttä en yhdistäisi enää 1940-luvun tanssimusiikkiin. Säveltäjät - vaikka eivät välttämättä olleet kaikkien soittajien tiedossa - olivat kuitenkin tietyt ja tunnetut. Mutta rahvaanomaisuus... kyllähän tanssimusiikki on ollut muun kuin sivistyneistön musiikkia. Eli pitääkö mun nyt vetää tästä sellaisia johtopäätöksiä, että 1940-luvun Isojoki-Kauhajoki-Karijoella sodanjälkeiset ensimmäiset tanssiorkesterit olivat vielä enemmän kiinni kansanomaisessa tanssimusiikissa ja sen käytänteissä kuin jo isompiin kaupunkeihin virranneista jazz- ja swing-musiikin mukanaan tuomista uuden tanssimusiikin käytänteistä?

Tanssimusiikkikulttuuri oli murroksessa ja kuten aina murrosvaiheessa, käytänteissä ja kokemuksissa on piirteitä niin vanhasta kuin uudestakin.

UUDET KOKEMUKSET:
- Ohjelmisto: siitä jäivät pois polskat ja menuetit, polkat ja jenkat muuttuivat mutta säilyivät, foksit ja tangot tulivat uusina tanssilajeina orkesterien ohjelmistoon.
- Tunnetut, tietyt säveltäjät
- Tanssiorkesterien perustaminen: kiinteähköt mutta muuntuvat kokoonpanot
- Keikkailupiirin laajentuminen

YHTENÄISET JA JAETUT KOKEMUKSET aikaisempien sukupolvien kanssa:
- Kuulonvaraisuus
- Muuntelu
- Yhteisöllisyys
- Harrastelijamaisuus

Kahden sukupolven tanssisoittajat

Nyt ollaan - jälleen kerran - mun koko väitöskirjan pohjimmaisten tutkimuskysymysten äärellä.

Musiikin suunta -lehteen työstämäni artikkeli on mikrohistoriallinen, aineistolähtöinen tutkimus yhdeksän eteläpohjalaisen soittajan kokemuksista tanssisoittajina tanssimusiikin murroksen molemmin puolin. Kyseisen murroksen näkyvinä elementteinä voidaan mainita radion tulo koteihin, tanssisoittajan repertuaarin muutokset polskasta, polkan ja jenkan kautta tangoon ja foksiin, tanssiyhtyeiden eli jatsiorkesterien synty, yksi- ja kaksirivisten haitarien vaihtuminen viisirivisiin sekä siirtyminen vähitellen muistinvaraisesta musiikista nuotinnettuun musiikkiin (ks. Kurkela 2005). Samaan aikakauteen liittyy myös viulupelimannien roolin muutos uutuustanssien tahdittajista arvokkaan talonpoikaiskulttuurin vaalijoiksi ja kruunuhäänäytösten vetäjiksi.

Artikkelini valottaa tanssimusiikkikulttuurin murrosta yksittäisten tanssisoittajien elämänkerroista ja musiikillisesta toiminnasta käsin. Miten edellä mainitut muutoksen elementit ilmenevät soittajien elämänkertomuksissa – heidän eletyssä, koetussa ja kerrotussa elämässään? Minkälaisina ilmenevät yksittäisen soittajan kokemina tanssimuusikon roolissa, tyylissä tai repertuaarissa tapahtuneet muutokset?

Tässä artikkelissa kokemuksistaan tanssisoittajina ovat kertoneet yhdeksän eteläpohjalaista viulunsoittajaa, tanssimusiikin taitajaa, jotka ovat syntyneet tanssimusiikin murroksen molemmin puolin (1880–1929). Aineistoni koostuu ikään kuin kahdesta sukupolvesta, joiden kokemuksia artikkelissani vertailen.

Aineistoni sukupolvet ovat artikkelissani hieman eriarvoisessa asemassa, sillä kohtaamiset nuoremman sukupolven soittajien kanssa, keskustelut, yhdessä soittaminen ja kisällin asemaan asettuminen ovat varmasti luoneet omakohtaisen ja subjektiivisen värin tulkintoihini. Tavoitteeni on kuitenkin ollut päästä lähelle kaikkia aineistoni soittajia – niin lähelle kuin tutkija-muusikon on mahdollista päästä. Tutkija ei voi irtautua omasta ajastaan tai ajatuksistaan, mutta hän voi kaiken saatavilla olevan aineiston, aikalaiskertomusten ja todellisten tai kuvitteellisten kenttämatkojen avulla pyrkiä mahdollisimman lähelle kertojia, heidän elämäänsä ja kokemuksiaan. (ks. Talvitie-Kella 2006, 23.)

Hengähdystauko

Karijoen konsertti, ja samalla viimeinen Etelä-Pohjanmaan konserteista on nyt taakse jäänyttä elämää. Seuraavana haasteena ovat tammikuun konsertit Tampereella - kokoillan konsertti, suurempi kokonaisuus eteläpohjalaisesta tanssimusiikista soivine tulkintoineen.

Lauantaina konsertin jälkeen iski valtava väsymys, jonka huomaan pikkuhiljaa helpottavan. Kaikki arkisetkin askareet tuntuivat sunnuntaina valtavan suurilta ponnistuksilta. Ja joka ilta olen nukahtanut sohvalle jo ennen Big Brotheria :) Tammikuun konsertit ovat jo lähellä, mutta silti koen valtavaa helpotusta siitä, että nyt voin alkaa suunnittelemaan ja toteuttamaan ja viimeistelemään vain ja ainoastaan lopullista kokonaisuutta. Nyt ei tarvitse enää pohtia osakokonaisuuksia tiettyyn konserttiin ja tiettyihin raameihin ja tietyillä ehdoilla, vaan nyt "ehtona" on mun oma väitöskirjatyö, mun aineisto, mun tutkimustulokset ja niiden asettaminen lavalle esitykselliseen muotoon. Suurinpana ongelmana on edelleen talous ja konserttien budjetti, mutta viimeviikkoinen keskustelu laitoksemme johtajan ja eilinen keskustelu tutkijakoulun johtajan kanssa vakuutti minut siitä, että ainakin he tekevät parhaansa sen eteen, että rahoitus järjestyy - eikä minun periaatteessa tarvitsisi itse huolehtia siitä, vaan keskittyä toteuttamiseen. Näin ollen jollain tapaa hieman luottavaisemmalla mielellä olen siis myös sen suhteen, että pystyn maksamaan konsertissani esiintyville ja konserttiani toteuttaville ammattilaisille ainakin jonkinlaisen palkan.

Vähitellen stressaantuneen mielen valtaa raukeus. Lihaksia kolottaa oikein mukavasti eilisten 2,5 tunnin karatereenien jäljiltä. Hengitän syvään ja asia kerrallaan alan muuttamaan suunnitelmia toteutuksiksi.

Pyhäinpäiväsoitto lähenee

Tulevana lauantaina pyhäinpäiväsoitellaan sitten Karijoella. Karijoen Pyhäinpäiväsoitot on vuodesta 1958 lähtien järjestetty kansanmusiikkitapahtuma, joka aloitettiin tasan 50 vuotta sitten kansansoittokilpailuna, mutta tapahtuman luonne on vuosien varrella muuttunut kilpailuista konsertiksi. Tapahtuman perustajat ja järjestäjät olivat Karijoen pelimannit eli Topi Luoma, Viljo Virtanen ja Paavo Santaheini. Nykyään tapahtumaa virallinen järjestäjä on Karijoen nuorisoseura - käytännössä Kari Peltoniemi.

Isojoen Lauhan Speleistä on nyt kolmisen kuukautta aikaa. Lauhan konsertissa soitettiin lähinnä isojokisia kappaleita, mutta joukossa oli yksi karijokinen ja yksi kauhajokinen kappale. Tulevan vkonlopun konsertissa kappaleet ovat lähinnä karijokisia, mutta joukkoon mahtuu myös isojokisia kappaleita.

Karijoen konserttia järjestäessä olen tullut huomanneeksi kuinka erilliset musiikkiperinteet Isojoella ja Karijoella todella onkaan. Kun soitin isojokisilta (eli Martilta ja Paulilta) oppimiani kappaleita karijokiselle Luoman Topille, ei hän tunnistanut niistä juuri ainuttakaan. Kun puolestani soittelin Topin Karijoelta nuotintamia kappaleita Martille, sanoi hän jokaisen kappaleen jälkeen, että ihan vieraalta kuulostaa. Ainoastaan Jurra-Kiia eli "Karijoen kansallislaulu" - kuten Luoman Topi asian ilmaisi - oli Martille tuttu. Tekemäni huomio oli tavallaan jo tiedossani, mutta asian konkretisoiduttua se olikin hämmästyttävä yllätys. Toisaalta jos olisin soittanut kappaleita esimerkiksi karijokiselle Santaheinin Paavolle, olisivat isojokisen kappaleet olleet hänelle tuttuja, sillä hän on käynyt soittamassa paljon Hoilarien ja Isojoen pelimannien kanssa. Toisin sanoen kunnilla on omat erilliset kansanmusiikkiperinteensä, jotka vasta kansanmusiikin revivaalin - ja tässä tapauksessa ja tarkemmin Isojoen pelimannien ja Hoilarien perustamisen - myötä ovat tulleet naapurikunnan soittajille tutuiksi. Ja näinkin vain silloin ja niille soittajille, jotka ovat käyneet naapurikunnassa soittoreissuilla.

Isojoen joulu 2008 -lehti

Köykkänevan Antti tuli viime heinäkuussa Lauhan Speleissä, Hääpolskasta haitarijatsiin -konserttini jälkeen vetäisemään minua hihasta ja kysymään kirjoittaisinko Isojoen jouluun artikkelin. ”Ilman muuta kirjoitan!”, oli vastaukseni samantien. Artikkelin aiheesta puhuttiin väljästi ”jotain väitöskirjastani”. Kun sitten syksymmällä aloin miettimään artikkelia ja sen aihetta menikin sormi suuhun. Mitä isojokiset haluaisivat lukea ja tietää tutkimuksestani? Mistä haluaisin kirjoittaa? Väitöskirjani kokonaisuudesta en voisi vielä kirjoittaa, sillä se tulee valmiiksi kenties joskus seuraavan Isojoen joulun ilmestymisen aikoihin - toivottavasti. Tutkimukseni tieteellisistä menetelmistä tai teorioista puolestaan olen oppinut ainakin sen, että ei-yliopisto-ihmisissä asia ei kovin paljon herätä kiinnostusta, intoa ja paloa :) Tutkimukseni taiteellisesta osuudesta puolestaan paikalla olijat saivat esimakua jo Lauhan Speleissä Isojoella. Eikä soivaa musiikkia oikein Isojoen joulun lehdiltä saisi kuulumaankaan. Niinpä päätin kirjoittaa artikkelin väitöskirjani aineistosta eli isojokisista, karijokisista ja kauhajokisista viulunsoittajista. Sen pitää olla valmis lähetettäväksi eteenpäin huomenna :) Siispä viimeistelyhommiin!

Mieslaulajien keikalla

Kuulin jo edellisellä viikolla Karijoen reissulla ollessani, että torstaina 16.10 Mieslaulajilla olisi keikka Kultatähkässä. Matkallani Etelä-Pohjanmaalle bussilla (joka ajoi kolarin Kankaanpäässä) soitin Martille meidän omista harjoituksista, jotka myös oli sovittu ko. torstaille. Ohimennen sitten kysyin, jotta voisinko tulla Mieslaulajien keikalle taas mukaan, jos sitten sieltä yhdessä mentäis omiin harjoituksiin. Ja sehän sopi! Jälkeenpäin pojat nauroivat mulle, että mun oikein sellaista piti erikseen kysyä :) Tottakai mä olen joka kerta tervetullut, kun vaan paikkakunnalla olen. Vaatimattomaksi mua kehuivat naureskellen.

Isojoen mieslaulajiin kuuluu noin 8 laulajaa ja 2 viulistia. Ryhmää johtaa ja heitä säestää seurakunnan kanttori Niina. Jos Niinaa ei lasketa mukaan, on poikien keski-ikä jossain 80 ikävuoden tienoilla. Mieslaulajat esiintyvät paljon - erityisesti seurakunnan tilaisuuksissa, mutta myös muiden paikallisten järjestöjen tilaisuuksissa. Ohjelmistossa on niin hengellistä musiikkia, kansanlauluja kuin uudempaa tanssimusiikkia. Laulajat laulavat pääosin yksiäänisesti pianon säestyksellä. Joihinkin kappaleisiin kanttori on joko itse sovittanut tai valmiista sovituksesta opettanut muutamalle laulajalle bassostemman. Viulistit soittavat pääsääntöisesti melodiaa, tukien laulua, mutta silloin tällöin ja joissakin kappaleissa Martti improvisoi stemmaa ja Pauli soittaa melodiaa oktaavia alempaa tai ylempää. Koko ryhmä vaikuttaa - muutaman vuoden tuttavuuden ja säännöllisen epäsäännöllisen vierailevana säestävänä viulistina toimimisen pohjalta - erittäin innokkaalta ja aktiiviselta! He pitävät esiintymisistä, ja harrastus on harjoituksineen ja keikkoineen heille jokaiselle tärkeä! Ainakin viulistit harjoittelevat kappaleita kotona sekä viululla että haitarilla. Tutut kappaleet on helppo soittaa viululla, mutta uusien kappaleiden melodioiden opettelussa - varsinkin jos on joku kovin hankala - molemmat sanovat käyttävänsä haitaria apuna, koska sieltä löytää helpommin oikeat äänet. Sitten kun haitarilla on saanut melodian mieleensä, on se helppo soittaa korvakuulolta viululla.

Tällä kertaa Mieslaulajien keikalla oli sairastumisten ja paikallisen eläkeläisten liiton kokouksen takia paikalla vain 3 laulajaa ja 1 viulisti - ja minä. Aluksi se taisi meitä jokaista vähän hämmentää, kun kanttori oli vasta samana päivänä soittanut olevansa petissä flunssan kourissa. Mutta harjoitukset polkaistiin käyntiin päättämällä keikan kappaleet. Sitten päätettiin, että minä soitan alkusoitot ja laulettiin kaikki kappaleet muutaman kerran läpi. Hienosti meni, ja eikun keikkapaikkaa kohti!

Kultatähkässä meitä odotti tupa täynnä ihmisiä ja ensimmäisenä kutsuttiin kaffille. Kaffin ja pullan jälkeen tilaisuus polkaistiin käyntiin yhteislaululla, jonka me Martin kanssa extempore saimme säestääkin :) Ja jotta yllätykset eivät olisi loppuneet niin lyhyeen, niin meiltä kysyttiin, josko voisimme esittää jotain vielä kahdestaankin. Ensin soitimme isojokisen Rakas koti -kappaleen, ja myöhemmin usean yhteislaulun, mieslaulajien kappaleiden ja lausuntaesityksen jälkeen soitimme vielä Konsta Jylhän Vaienneen viulun (ensimmäistä kertaa muuten koskaan kahdestaan). Tilaisuuden päätteeksi kuulimme vielä kiitospuheen.

Tilaisuus oli lämminhenkinen, mukava ja rento. Laulajia ja meitä soittajia kiiteltiin kovasti, ja se tuntui tietenkin hyvältä. Mutta kuitenkin minulle parasta olivat ne minun ja Martin kahdestaan soittamat kaksi kappaletta. Täysin valmistelematta, yllättäen ja muutaman kuukauden tauon jälkeen soitimme Rakas koti -valssin sekä Martin ehdotuksesta vielä Vaienneen viulun. Molemmat menivät ihan älyttömän hyvin, ja Vaiennut viulu tosiaan ensimmäistä kertaa elämässämme duoesityksenä. Paras hetki oli se, kun valssin jo kaksi kertaa läpi soitettuamme tulkitsin Martin eleistä, että vielä kolmas kerta mennään. Kolmannen kerran alettua Martti siirtyikin soittamaan A-osaan stemmaa aivan yllättäen.

Harjoituksista ja keikasta jäi todella hyvä mieli, ja niiden päätyttyä istahdin Martin mersun kyytiin ja ajoimme Kristiinantie 190:een harjoittelemaan kahden viikon päästä olevan Karijoen konsertin kappaleita! Toki ensin syötiin ja juotiin Armin laittamaa välipalaa - ettei soittajilta lopu virta kesken :)

Käsin kosketeltavaa? Korvin kuultavaa?

Palasin tänään perustavaalaatua olevien kysymysten äärelle - koskien tutkimusaineistoani. Mun tutkimusaiheeni on tanssimusiikin murros ja tutkimuskysymykset ovat:
* kuinka eteläpohjalaiset soittajat ovat saaneet ensikosketuksensa musiikkiin ja soittamiseen - onko tanssimusiikin murros vaikuttanut eri vuosikymmeninä syntyneiden soittajien kokemuksiin soittamaan oppimisesta
* kuinka murros on vaikuttanut soittajien rooliin tanssisoittajina - hääsoittajina tai tanssiyhtyeen jäseninä
* kuinka soittajien soittotyyli on muuttunut - erilaista ohjelmistoa soitettaessa

Tutkimukseni elämäkerrallinen aineisto, jonka avulla koetan vastata ensimmäiseksi esitettyyn kysymykseen on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1940. Myös toiseen kysymykseen koetan etsiä vastauksia elämäkerrallisesta aineistosta, joka on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1929. Molemmissa tapauksissa soittajat ovat kertoneet eletyistä ja koetuista tapahtumista vuosia tapahtuneen jälkeen. Elämäkerrallinen aineisto on aina menneen muistelua ja asiat kerrotaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan.

Ongelmalliseksi tämän elämäkerta-aineiston tekee se, että osaa soittajista olen saanut itse haastatella, edesmenneiden soittajien haastatteluja olen kuunnellut arkistonauhoilta. Edesmenneitä soittajia en ole tavannut, en tuntenut. Puolestaan Martin ja Paulin kanssa olen jo kolmen vuoden ajan tehnyt yhteistyötä tavalla tai toisella: haastattelemalla ja juttelemalla, yhdessä harjoittelemalla, erilaisia konsertteja suunnittelemalla, yhdessä esiintymällä erilaisten kokoonpanojen kanssa. En voi missään vaiheessa enkä millään tapaa valehtelematta väittää, että aineistoni olisi kauttaaltaan tasapainoista. Se on suorastaan täysin vinksahtanut - mutta koska vinksahdusta on mahdoton korjata, täytyy minun tyytyä kirjoittamaan tämä kaikki auki. Ja perustella, että edesmenneitä nyt vaan kerta kaikkiaan on mahdoton enää haastatella!

Mutta entäs sitten tämä kolmas tutkimuskysymys ja sen aineisto eli soiva aineisto, musiikki? Aineiston soittajat ovat samoja kuin edellä eli syntyneet vuosina 1880-1929. Heidän soittoaan on tallennettu vuosina 1946-2008. Hmmmm... Mitä Martti Viitalähteen tämän päivän soittotyyli kertoo siitä tyylistä, jolla hän on soittanut 1940-luvulla? Tavallaan soivaan aineistoon pätee sama lainalaisuus kuin elämäkerta-aineistossa eli kappaleet soitetaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan, vaikka kappale on opittu ja sitä soitettu jo vuosikymmeniä. Mutta kun tutkimuskysymyksenäni on soittotyylin muutos tanssimusiikin murroksen aikana, niin mitä pystyn perustellusti sanomaan soittotyylistä, kun kyseiseltä ajalta minulla ei ole ainoatakaan soivaa esimerkkiä? Minun täytyy tavallaan luoda uutta aineistoa. Minun täytyy kaiken mahdollisen käsillä olevan ja korvin kuultavan aineistoni avulla konstruoida soittotyyli, jota ei ole koskaan tallennettu. Kyse on samasta asiasta kuin lähtisi kuvitteelliselle kenttämatkalle - tällä kenttämatkalla minun täytyy tapahtumien lisäksi myös kuulla sen ajan soittoa.

Paradoksaalisinta tässä kaikessa lienee kuitenkin se, että 1900-luvun alussa soittotyylillä ei ollut soittajille merkitystä. Merkittävää olivat uudet soitteet ja ohjelmiston laajuus sekä rytmi. Se, että soiton tahtiin oli hyvä tanssia! Tämän päivän viulistin, joka jatkuvasti pyrkii kehittymään soittoteknisesti, tyylillisesti, on vaikea ymmärtää, etteivät tuon ajan soittajat koettaneet kehittää juuri muuta kuin ohjelmistoaan. Eivät he harjoitelleet asteikkoja tai etydeitä, he soittivat kappaleita - vanhoja ja uusia. Ja jos tansseja soittaessa sormet menivät sekaisin, niin tärkeintä oli, että soitto jatkui ja rytmi säilyi, etteivät tanssijat alkaneet kompastella :) Samoin tämän päivän tutkijan, jonka tutkimusaihe on soittotyyli on vaikea ymmärtää sitä, ettei käsitettä soittotyyli ollut tuolloin kai edes olemassa.

Kovin hymyilyttää se, että tutkimusaiheeni tanssimusiikin murros on jotain kovin hankalaa käsin kosketella. Sen tietää olevan olemassa, mutta siihen on vaikea tarttua!

Karijoen aarreaitta

Syyskuinen sunnuntaiaamu valkenee Isojoella. Eilinen kului pitkälti Karijoella, Luoman Topin (s.1933) ja vaimonsa vieraana soitellen, jutellen, Topin tarinointia kuunnellen. Sain viemisiksi Tampereelle kymmenen vuosien 1958-1976 aikana käsinkirjoitettua vihkoa karijokisia soitteita, irtonuotteja, Karijoen kansansoittokilpailujen tuomariston merkintöjä soittajista ja soitteista vuodelta 1962, dvd-tallenteen Karijoen pelimannien keikalta ja niin edelleen. Suurin osa käsinkirjoitettujen vihkojen kappaleista oli tallennettu Viljo Virtaselta eli yhdeltä aineistoni soittajista! Huikeaa! Harmillista oli vain se, ettei kappaleista ole äänitallenteita vaan nuottitallenteet. Joka tapauksessa oikea aarreaitta tuo Topi! Saamistani kappaleista aion valita muutaman kappaleen 1.marraskuuta olevaan Karijoen Pyhäinpäiväkonserttiin. Ja Topi lupasi kirjoitella tarinointia ja tekstiä ja tietoja kappaleista. Eli valitsen biisit, soitan Topille mitkä olen valinnut ja sitten menen taas Karijoen vierailulle kuulemaan mitä tarinoita kyseisiin kappaleisiin liittyy, mistä ne ovat saaneet nimensä, kuka niitä on soittanut ja niin edelleen.

Eräs merkillepantava asia näiden iäkkäiden pelimannien tapaamisessa ja tarinoinnissa on se, että he kertovat paljon vitsejä, kaskuja, hauskoja tarinoita pelimanneista, keikoilla tapahtuneista sattumuksista sekä näissä tilanteissa syntyneistä lempinimistä tai sanonnoista. Topi on suorastaan äärimmäinen esimerkki tästä tarinoinnista: neljän ja puolen tunnin vierailun aikana ei varmasti ollut yhtä soittamaani kappaletta pidempää taukoa Topin kerronnassa :) Kappaleita soitettaessa pelimanneille tulee mieleen tarinoita, joita he haluavat kertoa minulle (uudelle yleisölle) ja muistella sattumuksia keskenään (jos soittajia on enemmän). Samoja tarinoita kerrotaan monta monta kertaa, ja ikään kuin ylläpidetään positiivista tunnelmaa ja naurua. Tarinathan voisivat yhtä lailla olla surullisia tarinoita, kovia kohtaloita, mutta niitä tarinoita kerrotaan äärimmäisen harvoin.

Haastattelutilanteet ovat asia erikseen. Silloin soittajat kertovat elämäntarinaansa ja vastaavat esittämiin kysymyksiin. Mutta soittotilanteessa, viulun ollessa sylissä kappaleista kerrotaan kuka sitä on soittanut, mistä kappaleen nimi on kenties peräisin, minkälaisissa tilanteissa sitä on soitettu ja usein kerrottaviin tarinoihin liittyy joku vitsi, jonka kaikki soittajat jo tietävät. Samat tarinat saattavat toistua monta kertaa. Tarinaa muistellaan kollektiivisesti tai se jatkuu kertojalta toiselle tai muut nauravat jo tarinan alussa muistaessaan mitä tarinan lopuksi tapahtuukaan. Minä olen ikään kuin uutta yleisöä tarinoinnille! Mielenkiintoista oli nähdä soittotilanteen nauhoitus, jossa minä itse tai kukaan muukaan "ulkopuolinen" ei olisi paikalla, vaan soittajat soittelisivat keskenänsä. Ovatko tarinat aina osa yhdessä soittamisen tilanteen eteenpäinviemistä, vai kerrotaanko tarinoita vain silloin, kun on uutta yleisöä paikalla?

Mukavainen iltasoitto Liinamaan tuvassa

Seinäjoen konsertti on takanapäin. Mukavasti meni kaikki, ja jälleen kuten oli suunniteltukin. Pieni tupa oli täysi, ja oli ihana nähdä eturivissä tuttujakin kasvoja. Salosen Eila ja hänen hymyilevät kasvonsa katsoivat minua koko esityksen ajan. Emmi oli Eilan täti.

Paikalla oli useita sibalaisia muusikoita, joilta tuli mahtavia kommentteja. Paalasen Antti tuli sanomaan, että ”olet sitten ottanut perinnetyylit haltuusi”. Olin kommentista hyvin kiitollinen ja otettu! Kiitos Antti! Myös mm. viulisti Järvelän Elinan kanssa kävin pitkää keskustelua konsertista. Elina oli aivan häikäistynyt ”Emmin” soitosta. Hän oli kuulemma pitkään miettinyt, että miten tuo kuulostaa niin vaikealta ja helpolta yhtä aikaa. Ja sitten hän oli hoksannut, että mä soitan ”väärinpäin jousella”. Ja ihmetteli, että miten ihmeessä mä olen pystynyt sen opettelemaan noin sujuvaksi. Että kun se näytti niin luonnolliselta, niin hän en ensin tajunnut, että mikä tässä nyt oikein tökkii ”normaalisoittoa” vastaan. Oli mahtavaa taas muistaa tämäkin asia, sillä tosiaan mä olen omaksunut sen ”väärinpäin jousella” soittamisen niin hyvin, etten oikein enää itsekään hahmota, että tosiaan, soitan väärinpäin kuin yleensä. Ja hienoa myös se, että saa kommentteja viulisteilta, koska eihän tuollaista seikkaa muut huomaa kuin viulistit itse.

Itselleni jäi konsertista kuitenkin jotenkin hassu tunnelma. Ihan mukava kyllä, ja oikeasti taas nautin lavalla olemisesta. Jotenkin näiden konserttien myötä olen oppinut olemaan taas sinut soittajaminäni ja esiintymisen kanssa. Mutta konsertti oli jotenkin niin paljon ”pienempi” kuin Lauhan konsertti ja palasista koottu, että kokonaisuudesta jäi itselle jotenkin hajanainen kuva. Tosin ainakin Virkkalan Mika, Järvelän Elina ja Sepposen Seppo sanoivat, että kokonaisuus oli oikein toimiva ja ehjä. Ja jälleen moni sanoi siitä koskettavuudesta, liikuttavuudesta. Pitää varmaan katsoa konsertti videolta nyt jälkikäteen, jotta pystyy sanomaan enemmän kokonaisuudesta ja siitä, että mistä se koskettavuus oikein tulee.

* * *

Nyt mulla jatkuu vielä loma! Tosi mukavaa, mutta kyllä mä huomaan, että mulla alkaa olla jo vähän ikävä tutkimustyön pariin. Ja hyvä niin! Niin sitten sitä voi syksyn aloittaa innolla ja tehokkuudella. Vuoden 2009 alkuun on 4,5 kuukautta. Ja vuoden 2010 alkuun, jolloin väitöskirjan pitäisi olla valmis, on siis 1 vuosi ja 4,5 kuukautta. Tuntuu NIIN lyhyeltä ajalta!

Huomenna soi Seinäjoella (Östermyra på svenska)

Östermyran toiset musiikkipäivät ovat ottaneet ohjelmistoonsa Hääpolskasta haitarijatsiin -konsertin. Huomenna 15.8.2008 soi Liinamaan tuvassa konserttisarjan yksi pieni osa. Kleemolan Piia on mukana ensimmäistä kertaa Eemeli Riskuna. Ja Laitisen Heikkikin esittäytyy konsertissa kansansoittokilpailuiden toimeenpanijana.

Harjoittelin tänään huomisen konsertin biisejä ensimmäistä kertaa Lauhan Spelien konsertin jälkeen. Kyllä se viulunsoitto vielä sujui - lomasta huolimatta! Ja samalla se toi esiin oivalluksia, joihin en edellisen konsertin tiimellyksessä ehtinyt reagoimaan. Tammikuun konserttiin täytyy "korjata" ainakin Emmin puku (Orimattilan kansallispuvusta Härmän puvuksi) ja Emmin soittoasento. Viljon soittoasentoa voisi puolestaan kokeilla pienemmällä viululla. Toimisiko se minulla paremmin 3/4-viululla? Saisinko vibraaton soimaan aidommin? Tällä hetkellä Viljon vibraatto ei oikein toimi. Pystyn toteuttamaan sen parhaiten 3-sormella, 1- ja 2-sormella jollain lailla, 4-sormella en lainkaan. Ja heti kun vibraaton toteuttaminen tuntuu vaikealta, huomaan, että yritän auttaa päällä. Tai siis reaktio on tukea leualla viulua... Mutta kun Viljon viulu oli olkavarrella, eikä olkapäällä, niin päällä tai leualla auttaminen on mahdotonta. Tukea pitää yrittää antaa ranteella, joka on koppaa vasten, mutta se tuntuu todella raskaalta ja väsyttää käden nopeasti. Tässä on siis syksyllä paljon töitä!

Lisäksi Martin haitarinsoittoa täytyy ehdottomasti hyödyntää tammikuun konserteissa. Onhan hän elävä esimerkki siitä kuinka 5-riviset haitarit valtasivat alaa ja monet soittajat vaihtoivat 30-luvulla soittimensa haitariin.

Ja kuningasidea oli myös se, joka tuli Lavialla automatkalla: Tutkivan teatterityön keskuksen lavan voisi jakaa kahtia siten, että toisella puolella olisi esim. vuoden 1900 lavastus ja toisella puolella vuoden 1930 lavastus. Sekä soittamaan oppiminen että tanssisoitot voisivat tapahtua aina sillä puolella minne ne kuuluvat. Ja valoilla pystyisi auttamaan juonenkulkua siten, että aina se puoli pimenee, jota ei tarvita. Ja samalla sillä puolella voisi vaihtaa (tarvittaessa) lavasteita. Sitten kansansoittokilpailut ja yhteissoittohan voivat toki olla "molemmilla puolilla" ja keskellä lavaa. Tai jos/kun lava on liian pieni tähän, niin ainakin alun soittamaan oppimispätkän voisi jakaa näin. Siihen tila riittää. Ja kun hääsoitto ja -tanssi alkaa, niin koko lava olisi jo käytössä.

Elokuu kuluu, arki odottaa - sitten syyskuussa. Huomisen konsertin jälkeen jatkuu vielä loma :)

"Lauhan Speleissä Isojoella tehtiin keskiviikkona tiedettä, joka myös kuulosti hyvältä."

Näin kirjoitti Pohjalainen perjantain 25.7.08 lehdessä. Aivan mahtava kommentti! Johonkin tämän tyyliseen mä olen kai koko ajan pyrkinytkin :)

Keskiviikkona oli siis Lauhan Speleissä väitöskirjatyöni ensimmäinen konsertti. Se, jota olen jännittänyt jo puolisen vuotta. Lopulta kuitenkin kävi niin, että mitä lähemmäs esitystä päästiin, sitä vähemmän jännitti. Eniten oikeastaan lopulta jännitti ensimmäinen läpimeno tiistaina, kun nuo lähimmät Hannu, Pilvi ja Esko näkivät esityksen ensimmäistä kertaa kokonaisena - tai siis eihän sitä kukaan muukaan ollut kokonaisena aikaisemmin nähnyt. Paitsi minä mielessäni, pääni sisällä.

Ja voi kuinka esityksestä tulikaan juuri sellainen, jonka oli pääni sisällä ajatellut. Tai ehkä vielä parempi!

Esityksen rakenne myötäili väitöskirjani rakennetta. Soittamaan oppimisesta, tanssisoittajan roolin muutoksen kautta soittotyyleihin. 40 minuuttinen konsertti eteni vuoroin musiikin, vuoroin juontojen keinoin.

Palaute konsertista oli aitoa ja sydämellistä! Emmi Salosen (jota konsertissa esitin) tytär tuli onnenkyynelissä kiittämään. Sekä "Emmin", "Yrjön" että "Viljamin" soitot kuulostivat kuulemma aivan aidoilta ja toivat yleisössä olleille vanhemmille ihmisille mieleen nämä jo edesmenneet soittajat. Monet - myös mm. Piia ja Saikku, jotka eivät ole tunteneet näitä konsertin soittajia - sanoivat esityksen olleen liikuttava ja herkistävä. Esityksen luoma tunnelma kosketti!















Käsiohjelman etu- ja takakansi

Lauhan Spelit -esittelyteksti

Isojoella Lauhan Speleissä esitettävä Hääpolskasta haitarijatsiin on ensimmäinen konsertti laajemmasta konserttisarjasta, joka liittyy Tuuli Talvitie-Kellan tekeillä olevaan väitöskirjatyöhön. Lauhan Spelien konsertissa kuullaan perinteistä kansanmusiikkia, isojokisia soitteita vuosien takaa sekä vanhaa tanssimusiikkia. Konsertissa päästään hääsoiton ja kansansoittokilpailuiden tunnelmaan sekä kuullaan isojokisen tanssiorkesteri Neliapilan – joka on esiintynyt 1940-luvun lopulla – soittoa viulun, haitarin, trumpetin ja rumpujen voimin.

Konsertissa esiintyvät Tuuli Talvitie-Kella (viulu ja juonto), Martti Viitalähde (viulu), Pauli Kortesniemi (viulu), Pilvi Talvitie (harmooni ja viulu), Esko Järvelä (viulu ja rummut), Hannu Kella (haitari) sekä Timo Herrala (trumpetti).

ks. www.lauha.fi tai http://www.lauha.fi/?sid=235

Pauli Kortesniemi, minä ja Martti Viitalähde Isojoen kotiseutumuseolla 4.6.2008
Kuva: Timo Talvitie

Disposition hahmottelua

On päiviä, jolloin väitöskirjan kokonaisuus tuntuu pehmeältä pilvilinnalta, johon voi luottaa, joka hahmottuu vähitellen, joka on valmistuttuaan jotain hienompaa kuin mikään aikaisemmin aikaansaamani tuotos. On kuitenkin myös päiviä, jolloin pienemmänkin osakokonaisuuden hahmottaminen tuntuu mahdottomalta, saavuttamattomalta. Kokonaisuus tuntuu niin suurelta ja konkretisoitumattomalta, että sen hahmottaminen pään sisällä tuntuu saavan aivot oikosulkutilaan.

Muutamia viikkoja sitten esittelin työni dispositiota kollegoilleni jatkokoulutusseminaarissa. Koko jatkokoulutusseminaarin merkittävin anti on mielestäni siinä, että tiettyyn päivämäärään mennessä täytyy valmistaa jotakin muille esiteltävään valmiuteen ja perustella tekemiään valintoja ja vastata asiantuntevien kollegoiden aukirepiviin kysymyksiin. Pilvilinnat eivät suojaa. Niiden sisällä olevat rakenteet ja tukipilarit täytyy tehdä näkyviksi. Niiden olemassaolo ja syy osana tutkimusta täytyy pystyä perustelemaan kaikilta mahdollisilta näkökannoilta.

Alla oleva väitöskirjani dispositio noudattelee perinteistä tieteen IMRD-mallia (...kerrankin mun työssäni jotain perinteistä). Johdantoluvussa (=Introduction) esittelen tutkimuskysymykset, aineiston ja metodologian lyhyesti, tutkimuksen raportoinnin tavat (kirja, konsertit, tallenne) sekä työn rakenteen. Toisessa luvussa esittelen käyttämäni teoriat ja metodologian (=Methods) ja kolmannessa luvussa aineiston. Neljäs ja viides luku valottavat tutkimustuloksia (=Results). Ja kuudennessa eli viimeisessä luvussa esittelen tutkimukseni prosessia ja pohdiskelen työni tuloksia ja ennen kaikkea käyttämiäni menetelmiä osana alalla tänä päivänä käytävää keskustelua (=Discussion).

Hääpolskasta haitarijatsiin
Tanssimusiikin murros ja sen soiva tulkinta

1. JOHDANTO

1.1 Työn tausta
1.2 Tutkimustulokset
1.3 Aineisto ja metodologia lyhyesti
1.4 Tutkimuksen raportointi
1.5 Työn rakenne / Kokonaisuus

2. KOLMITASOINEN METODOLOGIA

2.1 Tutkija kokijana - Kokemuksen tutkimus & taiteellinen tutkimus
2.1.1 Tapahtuma, havainto, kokemus
2.1.2 Eletty, koettu, kerrottu
2.1.3 Musiikki kokemuksen kohteena

2.2 Soittaja kertojana - Elämäkerrallinen lähestymistapa kulttuurisessa musiikintutkimuksessa
2.2.1 Elämä kerronnan kohteena
2.2.2 Elämäkerrallisen lähestymistavan menneisyys
2.2.3 Kertomusten tulkinta
2.2.4 Kuvitteelliset kenttämatkat
2.2.5 Tutkijan vapaus ja vastuu
2.2.6 Tutkijan kirjoittamat kertomukset

2.3 Tutkija soittajana - Musiikillisen tyylin tutkimus
2.3.1 Mestareilta kisälleille
2.3.2 Musisointi kertojien kanssa
2.3.3 Uuden soitteen opetteluprosessi
2.3.4 Soitteen analyysiprosessi
2.3.5 Opetteluprosessin ja analyysin rakenne

3. AINEISTO: SOITTAJAT, KERTOMUKSET JA SOITTEET

3.1 Eteläpohjalaiset soittajien elämäkerrallinen aineisto
3.2 Aineiston kaksi sukupolvea
3.3 Eteläpohjalaisten viulistien soiva aineisto

4. TANSSIMUSIIKIN MURROS

4.1 Soittaja oppijana
4.1.1 Soittamaan oppimisen tapojen muutos ja muuttumattomuus
4.1.2 Soittamaan oppimisen kaksi vaihetta - vai kolme?
4.1.3 Musiikillinen kasvuympäristö
4.1.4 Soittajien esikuvat lähellä
4.1.5 Ensimmäiset kosketukset soittimeen
4.1.6 Yhteisöllinen ja tilannesidonnainen tapa oppia

4.2 Hääpolskasta haitarijatsiin
4.2.1 Hääsoittaja
4.2.2 Tanssisoittaja yhtyeineen

5. JA SEN SOIVA TULKINTA

5.1 Soittotyylin muutos ja muuttumattomuus
5.1.1 Hääpelimanni Emil Riskun (s.1880) soittotyylistä
5.1.2 Tanssisoittaja Paavo Santaheinin (s.1926) soittotyylistä

5.2 Yhdessä soittamisen kokemuksista
5.2.1 Hiljaisen tiedon välittyminen
5.2.2 Soivan tiedon välittyminen
5.2.3 Soittotoverini Martti Viitalähteen (s.1924) soittotyylistä
5.2.4 Soittotoverini Pauli Kortesniemen (s.1929) soittotyylistä

6. TUTKIMUKSEN PROSESSI JA PROSESSIN TUTKIMUS

6.1 Tutkimuksen monitasoinen prosessi
6.2 Taiteellinen työ analyysivälineenä ja tutkimustuloksena
6.3 Tallenne tutkimustuloksena ja jatkotutkimuksen aineistona

Lähteet
Liitteet

Martti Viitalähteen soittotyylistä

"Pitkäaikainen, tasavertainen työskentely: ystävyys ja yhteistyö"

Eilen tuli ajeltua Etelä-Pohjanmaalla laajemminkin. Kauhajoen, Seinäjoen kautta Lapualle mahtavaa konserttia kuuntelemaan (Kiitos Kings of Polka!) ja sieltä takaisin Isojoelle.Lapuan reissulta ajettiin suoraan Kortesniemelle, Isojoen Kärjenkylään. Pauli ja Anja Kortesniemellä on ihana pohjalainen pihapiiri Isojoen syrjäkylällä. Ja ihania entisöityjä huonekaluja heidän kodissansa. Viitalähteen Martti oli saapunut jo ennen meitä. Keltainen mersu oli parkkeerattu entisen navetan viereen. Sisällä Anja keitti jo kahvia, ja pöydässä oli kymmentä sorttia. Kauramäen Lassekin saapui pian. Mutta ei siinä kauaa maltettu kahvitella, kun pojilla alkoi jo soittohammasta kolottaa.

Soitettiin Sprinkarin polskaa, Juunun polkkaa, Seikun polkkaa… Ja Rakas koti sitten vielä viimeiseksi ennen kun Lassen piti lähteä. Lassen lähdettyä soitettiin Paulin ja Martin keikkabiisejä sunnuntain veteraanijuhlaan. Martti totesi erään kappaleen kohdalla, että tämä ei sitten painu hänen mielehensä millään, että se menee tuos samas kohras aina prötiksi. Ajattelematta asiaa sen enempää selitin hänelle, miksi tuo kohta lienee hänelle vaikea. ”Kun normaalisti pelimannikappaleet ovat rakenteeltaan sellaisia, että A-osa jakaantuu kahteen 4 tahdin pätkään, jotka ovat lähes samanlaiset. Sitten A kertaa. B-osa on erilainen kuin A, mutta sekin on kuitenkin jaettavissa kahteen 4 tahdin pätkään, joka ikään kuin kertaa. (Eli jos ajateltaisi asiaa säkeittäin, niin se olisi A1 – A2 – A1 – A2 – B1 – B2 – B1 – B2.) Tässä kappaleessa on samanlainen neljän tahdin pätkiin jaettava rakenne, mutta tässä tuo A2 onkin aivan erilainen kuin A1. (Eli rakenne säkeittäin onkin A - B - C - D.)” En mä nyt juuri noilla sanoilla asiaa ilmaissut, mutta kuitenkin spontaanisti selitin Martille, joka tuntui hieman moittivan itseään siitä, ettei oppinut kappaletta, että miksi hänen on vaikea oppia juuri tätä kappaletta korvakuulolta. Tottakai mä muusikkona olin ajatellut näitä rakenteita ja kappaleiden haastavuutta tai helpoutta soittajalle, mutta enpä taas ollut tutkijana tullut miettineeksi niitä Martin ja Paulin, korvakuulolta kappaleita opettelevien pelimannien, mun aineistoni soittajien kannalta. Mutta kun soittaja kysyy toiselta soittajalta, niin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, ja tutkija saattoi vain ihmetellä, että näinkö minä olen tämän todella ajatellut ja huomata, että Martin ja Paulin uuden kappaleen opettelun prosessi on hyvin sama kuin se, joista itse kirjoitin tammikuussa samaiseen blogiin.

Siinä yhdessä soitellessa, toinen toistamme opettaessa sain kai lopullisen varmuuden siitä, että olen tutkijana tekemässä oikein. Hetkittäin olen epäillyt itseäni... Onko tässä poikien kanssa soittamisessa mitään järkeä tutkimukseni kannalta? Mitä minä tästä tutkijana hyödyn? Miten niin tästä mukavasta yhdessäsoittelusta tulee lopputuloksena tiedettä? Miten "muutan tieteeksi" ne kokemukseni ja tunteeni, joita prosessin aikana koen? Aikaisemmin olen (onneksi kuunnellut intuitiotani ja) kuitannut epäilyni sillä, että tiedettä tai ei, niin nämä kokemukset ovat merkittäviä minulle ja soittajatovereilleni. Mutta jotenkin tämänkertainen yhdessä soittaminen toi tärkeiden kokemusten lisäksi niin monta uutta ratkaisua työni yksityiskohtiin, että tiesin tämän olevan oikein myös väitöstyöni kannalta. Ja siinä soiton lomassa muistin pätkän Heikki Laitisen (2003) väitöskirjassa olevasta tekstistä. Totesin itsekseni, että Heikki todella tietää mistä puhuu. Hänen on täytynyt kokea tämä sama tunne pitkäaikaisen tutkimustyön tuloksena. Ja tänään etsin käsiini tuon kohdan…

Tässä yhteydessä on erikseen mainittava ne merkittävät muusikot, jotka ovat musiikissaan tuoneet meidän päiviimme paljon viime vuosisadan estetiikasta, tietysti enemmän tai vähemmän nykyaikaistuneena. [--] Tämä harveneva persoonallisten muusikoiden joukko on antanut ja antaa edelleen ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä alkuun vanhan estetiikan opiskelussa. [--] Heidän kanssaan huomaa, että ainakin silloin kuin on kysymyksessä muistin voittaminen, tavanomaisen kenttätyöohjeet menettävän merkityksensä. Ainoa mahdollisuus päästä todellisiin tuloksiin on pitkäaikainen tasavertainen työskentely: ystävyys ja yhteistyö. (Laitinen 2003, 329.)

Lauhan Spelit 23.7.2008

Lauhansarvi on luontomatkailukeskus Isojoella, Lauhanmaalla. (ks. http://www.lauhansarvi.fi) Toissapäivänä tiistaina Lauhansarvessa oli Lauhan Spelien toimikunnan kokous. Olin paikalla kertomassa omasta työstäni, tutustumassa paikkoihin tarkemmin sekä suunnittelemassa omaa konserttiani osaksi Lauhan Spelien ensi kesän ohjelmaa. Tapahtuma on talkoovoimin järjestettävä, mutta nykyään Isojoen kunnan kulttuuritoimintaan kiinteästi kuuluva tapahtuma. Se on neljänä aikaisempana vuonna kerännyt vuosittain 500–800 kuulijaa ja katsojaa. Tulevan kesän 23.heinäkuuta järjestettävä tapahtuma on järjestyksessään viides. Alun perin tapahtuma oli ikään kuin ”etäspelit”, ”varaslähtö” Eteläpohjalaisille Speleille, jotka kiertävät maakuntaa. Sittemmin Lauhan Speleistä on tullut oma itsenäinen ja paikallinen tapahtumansa, jossa tosin käy kuulijoita pidemmänkin matkan takaa.

Lauhan spelit on ensimmäinen tapahtuma, jossa väitöstyöni konserttikokonaisuudesta esitetään muutama osa.

Lauhansarven alueella on Spelien aikaan useampia esiintymispaikkoja. Minun konserttieni tarkoitukseen sopisivat mielestäni parhaiten Vanha koulu…

…tai Lauhantahti…

Tulevien päivien yhtenä työnä onkin kirjoittaa käsikirjoitus nimenomaan Lauhan Spelien konserttikokonaisuudesta. Mitkä osiot sopisivat parhaiten nimenomaan Isojoelle? Mitkä on mahdollista saada valmiiksi siihen mennessä? Ketkä soittajat ja muut esiintyjät ovat silloin käytettävissä?

Musiikin kuuntelemisesta

Mulla on jo jonkin aikaa ollut ikävä musiikin kuuntelua. En ole viime vuosina oikeastaan kuunnellut missään enkä minkäänlaista musiikkia. Töissä – hyvin harvoin – kuuntelen taustamusiikkina hyllyssä olevia cd:itä. Silloin kun harjoittelin paljon – esim. tutkintoja varten – niin kuuntelin tutkintobiisejä. Jos saan uuden levyn vaikkapa lahjaksi, niin saatan kuunnella sen muutaman kerran kotona. No tietenkin opetustöissä kuuntelen oppilaitten soittoa. Harjoitellessani kuuntelen omaa soittoa. Ja konserteissa livemusiikkia. Siinä se.

Oli pitkiä aikoja, meni vuosia, etten edes halunnut kuunnella musiikkia. Varsinkin kun opetin ja harjoittelin paljon, niin tuntui, että korvat haluavat lepoa vapaa-aikanaan. Mutta vähitellen, kuin salaa mulla on tullut ikävä päivittäistä musiikinkuuntelua, levyjen kuuntelua, lempimusiikeista nauttimista, uusien levyjen ja artistien löytämistä! Kuuntelemiseen uppoutumista ja ajatusten juoksua.

Kuljen joka päivä yli tunnin työmatkoja. Tehden mitä? Puhun puhelimessa, kirjoitan tekstiviestejä, päivitän kalenteria, katselen maisemia, joskus harvoin luen. Kuinka loistavaa aikaa matkustaminen olisikaan musiikin kuuntelemiselle, omaan maailmaan syventymiselle, ulkopuolisten äänien poissulkemiselle.

Eilen kävin ostamassa iPodin :) Se on turkoosinvärinen. Ja se on mun ikioma! Tänään olen käyttänyt lähes koko työpäiväni ensin tarpeellisten ohjelmien asentamiseen ja sen jälkeen biisien lataamiseen, albumien muodostamiseen ensin iTunes-ohjelmaan koneelleni ja sieltä sitten iPodiini. Olen aivan hengästynyt innostuksesta. Pikkuriikkisen huono omatunto meinaa vaivata, kun teen tätä työaikanani, mutta Maija lohdutti minua, että onhan tääkin väljästi määritellen mun työtäni. Pitäähän mun olla selvillä musiikin alasta laajemminkin kuin vain oman tutkimusaineistoni osalta.

Mun ikiomalle turkoosinväriselle iPodilleni ovat tiensä löytäneet jo: Tsuumi Sound System, Folkbarokki, Väsen, Hereä, Lure, Nordik Tre, Swåp, Zetaboo, Tracy Chapman… ja tehokasta työaikaa on vielä mooooonta tuntia jäljellä :)

Uudelleen aloittamisen vaikeus

MUSIIKKI & TUTKIMUS 2008 -symposium on ohi! Se vaati paljon voimavaroja meiltä järjestäjiltä, mutta kiitostakin saimme paljon!

Maanantaina pidin viimeiset opetustunnit tältä keväältä oppilailleni. Kyllä se taas asetti nämä molemmat itselle rakkaat työt uusiin mittasuhteisiin, kun piti sanoa oppilaille heihei moooooneksi kuukaudeksi. Ja vieläpä seisoa päätöksensä takana, sillä omapahan oli valintani.

Nyt olisi (tai olisi ollut jo) aika palata taas kunnolla väitöskirjan pariin! Sitä on ollut suorastaan ikävä symposiumimme järjestelemisen pitkinä viikkoina, mutta nyt kun siihen pitäisi tarttua kiinni ja lujaa, niin tarttuminen tuntuu täysin yliluonnolliselta toiminnalta. Kierrän ja kaarran, jahkaan ja keksin milloin mitäkin pikkusäätämistä, mutta siitä itse väitöskirjasta en saa kiinni millään. Koetin kiertoreittiä eli tarttua pelkästään yhteen osakokonaisuuteen eli artikkeliin, mutta se tuntui vielä työläämmältä. Ehkä tämä on ohimenevää, ja tarvitsen aikaa selviytyä edellisestä/edellisistä. Mutta hieman kurjalta se tuntuu silti. Koetan olla itselleni armollinen ja säätää sitten niitä pikkujuttuja pois alta. Huomenna otan viulun mukaan töihin, ja jos ei kirjoittaminen suju, niin otan viuluni ja arkistonauhat ja menen harjoitushuoneeseen soittamaan koko päiväksi. Siinä kypsyvät ajatuksetkin.

Syy hiljaisuuteen...

Tekstiä on viime aikoina kertynyt kovin vähän... Syy löytyy täältä

http://www.uta.fi/laitokset/mustut/symposium.html

Symposiumin jälkeistä elämää odotellen ja mukavaa pääsiäistä toivotellen,

Symposium-organisaattori

Uuden artikkelin hahmottelua

Päädyin hahmottelemaan uuden artikkelin runkoa. Kai kirjojen pohjalta, ehkä mieltäni vaivaavien ajatusten selventämiseksi, kenties intuitiivisesti ja sattumalta siitä tuli seuraavanlainen:

1. Johdanto

Hieman horjuvin askelin lähestyn tilaa, jossa tutkija, muusikko ja pedagogi kohtaavat. Jokainen astuu tilaan omasta ovestaan. Ovien takana on menneisyys – yhteinen ja erillinen. Ne kietoutuvat toisiinsa muodostaen kokonaisuuden, sen mitä ja kuka olen tänä päivänä. En voi jättää menneisyyteni kokemuksia ja kertomuksia oven ulkopuolelle. Ne ovat merkityksellinen osa minua tutkijana, muusikkona ja pedagogina.

Olen kulkenut jokaisesta ovesta ennenkin ylläni roolivaatteet. Rooliasun vaihto ja uudet vuorosanat muuttavat minut tutkijasta pedagogiksi, pedagogista muusikoksi ja jälleen muusikosta tutkijaksi. Tällä kertaa astun jokaisesta kolmesta ovesta yhtä aikaa samaan tilaan ja koetan kirjoittaa siitä, mitä tilassa tapahtuu. Tilan keskellä odottaa viulu, soittimeni, johon tartun kaikista kolmesta identiteetistäni käsin. Ympärilläni tilassa ovat läsnä tutkimukseni kohteena olevien eteläpohjalaisten viulupelimannien soitteet, heidän elämänkertomuksensa ja valokuvansa. En pysty samaistumaan menneen ajan soittajiin tai elämään heidän kanssaan samassa ajassa, mutta voin yrittää ymmärtää heitä heidän arkistonauhoilta kuulemieni elämänkertomuksien avulla. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta soittaa heidän kaikkien kanssa heidän elinaikanaan, mutta voin ottaa soittokaverikseni myös arkistonauhan, jolle on tallennettu heidän soitteitaan. En voi soittaa heidän soittimillaan tai sormillaan, mutta voin soittaa samoja säveliä, samoja sävelmiä ja pyrkiä mukailemaan heidän soittonsa piirteitä. Näen valokuvasta kuinka soittajan jousikäsi on asettunut jousen päälle tai miten viulukäsi lepää viulunkaulalla. Muuttamalla oman jousi- tai viulukäteni asentoa lähemmäs kuvassa olevan soittajan asentoa, huomaan pääseväni lähemmäs myös samaa kuulokuvaa – oman soittimeni ja oman tyylini kautta.

2. Kokemuksen tutkimus – kokemuksellisuus
- Ennen kaikkea Juha Perttulan artikkeliin pohjaava luku

3. Taiteellinen tutkimus
- Kirjallisuutena ainakin Otsikko uusiksi, Taiteilija tutkijana, tutkija taiteilijana ja Taide tiedon lähteenä

4. Musisoivan tutkijan metodologiaa (tämä luku pitää kenties jakaa kahteen..)
- Kirjallisuutena Laitinen (2003)
- Musisoivan tutkijan metodologiasta kehittämä kaavioni ja sen aukikirjoitus
- Kaavion taustalla Kolbin kokemuksellisen oppimisen kaavio sekä kasvatustieteen graduun teoretisoimamme ryhmänohjaajan ohjausprosessi-kaavio… Olen piirtänyt sen jo lyijykynällä paperille, mutten osaa piirtää sitä vielä tähän…

5. Lopuksi
- Yhteenvetoa…

Myrsky laantuu - asteittain

Näin järjestelmälliseltä ja tehokkaalta ja tulevaisuudesta tietoiselta ei olekaan tuntunut taas pitkään aikaan! Viime viikkoisten sisäisten (ja ulkoisten) myrskyjen jälkeen päätin ryhtyä toimeen. Kävin kysymässä kollegalta, joka toimittaa seuraavia Musiikin suunnan numeroita (alallamme ilmestyvä tieteellinen, mutta ei liian tiukan tieteellinen :) julkaisu), että koska ovat seuraavat deadlinet ja mahtuuko vielä joukkoon mukaan. Seuraavat deadlinet ovat maaliskuun loppu ja juhannus. Käytännössähän mulle on ihan sama kumpaan tähtään, kunhan tekstiä tulee valmiiksi. Aiheita tuntuisi olevan vaikka muille jakaa. Tärkeitä ja mun työn kannalta elintärkeitäkin aiheita olisi muutama. Soittamaan oppimisesta – oma oppimisprosessi vs. aineistoni soittajien oppimisprosessi – olisi valmista materiaalia jo eniten. Se olisi loistava aihe! Maijan ehdottama kirjoitustyylin analyysi olisi myös loistava idea, mutta vaatisi paljon enemmän aikaa ja kontakteja, joita mulla ei vielä ole. Ongelmavyyhdin ratkaisi lopulta tämä jatkuva ahdistus. Omien tekemistensä perusteleminen käy jo niin voimille, että viisaampaa olisi kirjoittaa vakuuttava artikkeli tästä tieteellis-taiteellisuudesta. Se oikeuttaisi tekemisiäni ennen kaikkea itselleni. Joten vaikka (ja kun) sanomista tulisi sen jälkeenkin, niin ainakaan mun ei joka kerta tarvitsisi ahdistua ja epäillä itseäni. Tarvitaan itsevarmuutta intuition vahvistamiseksi.

Tuijottelin kirjahyllyäni. Ja päätös syntyi. Nostin hyllyltä pöydälleni viisi kirjaa. Kuudes kirja odotti jo pöydälläni. Seitsemännen lisäsin listaan muutama päivä myöhemmin, kun ymmärsin jättäneeni sen sivuun vain sen takia, että se oli kai itsestäänselvyys. Luen jokaisen huolellisesti, yksitellen ja muistiinpanoja tehden. Sen jälkeen hämmentelen hieman soppaa. Ja kirjoitan näiden kirjojen tuottamien ja jo valmiina minussa olevien sekä syntyvien ajatusten pohjalta seuraavan artikkelini. Nämä valitsemani ja tällä hetkellä suunnatonta mielihyvää tuottavat ja oikeilta tuntuvat kirjat ovat:

Laitinen, Heikki (2003) Matkoja musiikkin 1800-luvun Suomessa -teoksesta erityisesti artikkeli Oma perinne vieraana kulttuurina. 1800-luvun suomalainen kansanmusiikki tutkimuksen kohteena.
- Kuvitteelliset kenttämatkat
- Musisoiva tutkija, tutkiva muusikko -menetelmä

Kokemuksen tutkimus. Merkitys – tulkinta – ymmärtäminen. (2006) Toim. Juha Perttula & Timo Latomaa.
- Kuinka tekemämme havainnot muuttuvat kokemuksiksi?
- Mitä havaitsemme?
- Ja miksi?

Hannula, Suoranta, Vaden (2003) Otsikko uusiksi: taiteellisen tutkimuksen suuntaviivat.
- Taiteellisen tutkimuksen metodologiaa pohtiva teos
- Kokemuksellisuuden demokratia

Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen. (2005) Toim. Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma.
- Tämän kirjan artikkeleita olen käyttänyt PALJON aiemmissakin artikkeleissa.
- Kirjoittamisen tyyli
- Tunteet ja tulkinta tutkimuksessa

Taiteilija tutkijana, tutkija taiteilijana (2007) Toim. Risto Pitkänen.

Taide tiedon lähteenä (1998) Toim. Marjatta Bardy.

Hakala, Juha (2002) Luova prosessi tieteessä.

Sisäistä myrskyä - jälleen kerran

Ei ole helppo tämä valitsemani tie... Sen lisäksi, että saan jatkuvasti olla perustelemassa valintojani tieteellis-taiteellisesta kokonaisuudesta, esityksistä ja menetelmistäni, olen taas viime aikoina saanut olla perustelemassa tekstini tyyliä. Tyylini on kaunokirjallinen verrattuna perinteiseen ja tiukkaan tieteellisen tekstin tyyliin. Tiedän sen. Ja se on valinta, ei erehdys tai kokemattomuuden aiheuttama lipsahdus. Juuri tämä perinteisestä tieteellisestä tekstistä poikkeava kirjoitustyylini tukee mielestäni koko lähestymistapaani ja väitöstyökokonaisuuttani. Tieteilijän on sitä vaikea ymmärtää - edes tieteen popularisoinnin nimissä. Mieleen ei voi olla hiipimättä kysymys, olisiko pitänyt vain asettaa itsensä jo vuosikymmeniä sitten valmiiksi muovattuun väitöskirjankirjoittajan muottiin ja olla kiltisti. Olisi pitänyt uskoa kokeneemman kommentteja silloin joskus väitöskirjaa aloittaessani: Väitöskirja on vielä perinteinen opinnäytetyö, jossa osoitat oppineisuutesi. Sen jälkeen on varaa irrotella! Ja samalla pieni ääni muistuttaa: "Näin olemme aina tehneet" on tehokkain kehityksen jarru.

Jatkuva perusteleminen ja siitä seuraava epävarmuus ja ahdistus eivät tunnu vievän minua mihinkään. Pioneerityön tekeminen palkitsee, mutta ahdistaa pientä ihmistä. Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka tekstin tyylini on "makukysymys", sain siitä Soittaja oppijana -artikkelista positiivistakin kommenttia "poikkeuksellisen laadukkaasta artikkelista". Ja vaikka eri tieteen alojen väliset kulttuurierot näyttävät hetkittäin asettuvan esteeksi toistemme ymmärtämiselle, en menetä uskoani. Sillä samankin tieteenalan piirissä on NIIN monta eri mielipidettä. Vaikka "tyylini ei kokonaisuudessaan vastaa tieteelliseltä referee-artikkelilta vaadittavaa tasoa", niin toisaalta "teksti vetää hyvin ja sitä on vaivaton ja hyvä lukea". Pitää siis kääntää korvansa oikeaan suuntaan ja kuunnella niitä, joiden mielipiteitä arvostaa - tieteenalasta ja kulttuurieroista välittämättä.

Analyyttinen soittaminen

Nostan viulun olalle. Asetan jousen kielelle. Kuuntelen vielä kerran Vanhan kauhajokisen häävalssin läpi Paavon soittamana. Painan cd:n kappaleen alkuun ja alan soittaa mukana. (Ks. Paavosta ja hänen soittamastaan kappaleesta tarkemmin tekstistä Uuden kappaleen opettelua – Osa 2.)

Paavon jousenkäyttö on sujuvaa ja harjoiteltua. Hän soittaa pitkillä jousilla ja kaarittaa säveliä mielestäni loogisesti. Koen, että Paavon soittamat jousitukset tuntuvat omaan käteenkin loogisilta ja luontevilta. Hänen kanssaan on helppo soittaa. Hänen soittotapansa on kenties lähempänä omaani kuin muiden aineistoni soittajien.

Paavon 4-sormella (pikkurilli) tekemä asemanvaihto tuntuu itsestäni hieman oudolta. Pikkurilli siis siirtyy 1.asemasta 3.asemaan (h²-sävelestä d³-säveleen) nelossormen vahvalla glissandolla. Oudolta se minusta sekä kuulostaa että ennen kaikkea tuntuu ehkä monestakin syystä. Ensinnäkin asemanvaihtojen opetus numero yksi on ollut se, että asemanvaihdot harjoitellaan apusävelen kautta. Eli menen ensin 1-sormelle (e-kielellä siis a²-säveleen) ja sitten laitan sormen paikalleni. Nyt 1-sormen ei ole varsinaisesti mahdollista auttaa, koska 4-sormi liukuu glissandolla 3.asemaan. Toinen saamani opetus on ollut se, että mitä vähemmän asemanvaihdot kuuluvat, sen parempi. Paavon soitossa asemanvaihto päinvastoin korostuu – sitä ikään kuin osoitetaan sormella. Kolmanneksi asemanvaihto 4-sormelta 4-sormelle on hyvin harvinainen. Yleensä asemanvaihdot koetetaan järjestää melodiaan siten, että ne saadaan mahdollisimman kuulumattomiksi eli vaihto tapahtuu esimerkiksi vapaan kielen aikana tai ”varmassa paikassa”. Paavon soittama asemanvaihto 4-sormelta 4-sormelle ei varsinaisesti ole sellainen ”varma” kohta, mutta glissando (eli säveleltä toiselle liukuminen) poistaa tämän oikean sävelen löytämisen ongelman.

Paavon soittamana tuo glissandot kuulostavat jotenkin meheviltä ja keinuvilta. Huomaan, että minun pitää painaa sormi vahvasti pohjaan, että saan omat glissandoni kuulostamaan samalta. Ne meinaavat jäädä hieman hennoiksi Paavon soiton rinnalla. Paavolle, joka on oikealta ammatiltaan ollut metsätyömies, tuo vahvuus on tuskin ollut ongelma – ehkä pikemminkin päinvastoin. Metsätyömieheksi vahvoine käsivarsineen ja isoine käsineen hän soittaa mielestäni yllättävänkin herkästi, ja jousi lipuu kielillä soljuvasti ja kevyesti.

(Ääni- ja nuottiesimerkit koetan liittää tekstin oheen mahdollisimman pian...)

Analyyttinen kuuntelu

Vanhan kauhajokelaisen häävalssin melodia sujuu jo. Kappale on nyt opeteltu. Kuitenkin tutkimukseni kannalta työ on vasta alkamassa. Osaan soittaa kappaleen kuten itse sen soittaisin. Toki esimerkkinä, esikuvana olleen Paavo Santaheinin soitto on varmasti vaikuttanut tulkintaani, mutta soitan valssia kuitenkin omalla soittotavallani ja tyylilläni. Seuraava vaihe, varsinaisen analyysin kohde on Paavon soittotyyli. Koetan muuttaa omaa soittotapaani lähemmäs Paavon soittotapaa. Mitä soitamme eri tavalla? Mitä samalla tavalla? Miten Paavo kaarittaa, jousittaa melodian? Miten ja missä kohdassa hän tekee asemanvaihdon? Minkälainen on äänen väri, laatu, sävy?

Istun yliopiston harjoitushuoneessa. Viulu lepää sylissäni. Kuuntelen Paavon soittoa. Keskitän huomioni vuoroin jousituksiin sekä yleisemmin jousen käyttöön, vuoroin asemanvaihtoon tai äänen väriin.

Tästä valssista kuulen mielestäni erittäin selkeästi eron tanssimuusikon ja hääpelimannin välillä. Paavo on tehnyt soittajanuransa kierrellen tanssipaikkoja mitä erilaisimpien yhtyeiden kanssa. Ohjelmistossa ovat olleet niin valssit, jenkat, tangot kuin foksitkin. Paavo soittaa paljon glissandoja – suurempia ja pienempiä. Myös asemanvaihdot hän tekee samaa glissandosaundia noudattaen. Ne kuuluvat kunnolla. Hän ei edes yritä peitellä niitä, vaan päinvastoin liioittelee niitä, tekee niistä merkittäviä. Paavon vibraatto on leveähköä ja hän käyttää sitä harkitusti. Hän myös muuntelee sitä ikään kuin valssin intensiteetin mukaan. Alussa vibraattoa ei kuulu juuri lainkaan, asemanvaihtokohtaa (joka on kappaleen kohokohta) lähestyttäessä vibraatto lisääntyy ja laajenee. Hänen jousenkäsittelytaitonsa ei kuulosta lainkaan kömpelöltä, päinvastoin. Soitto on sujuvaa.

Paavo soittaa kappaleen A- ja B-osat erityylisesti. A-osa on svengaavampi. B-osa selvästi laulavampi tai jopa virtuoottisempi. Vibraatto, joka A-osassa ei juuri kuulu, nousee esiin hei B-osan ykkösiskusta lähtien – ja kuten jo mainittu aina lisääntyen ja laajentuen kohokohtaa lähestyttäessä. En tiedä kuinka tarkasti soittaja itse on näitä asioita analysoinut. En tiedä tekeekö hän muutokset tarkoituksellisesti. Joka tapauksessa vibraatto kuulostaa Paavon soitossa samalla taalla koristeelta kuin hänen tekemänsä glissandot tai korusävelet. Se ei ole jatkuvaa taustahälyä, käden jatkuvaa liikettä. Se kuulostaa harkitummalta ja tietoiselta.

Uuden kappaleen opettelu - Osa 2.

Kertomuksen voisi kai aloittaa jo 1980-luvun alkuvuosilta, jolloin kävimme isän ja äidin kanssa kuuntelemassa Keski-Uudenmaan seudulla monen monta konserttia ja matineaa, jossa eri-ikäiset soittajat soittivat mitä erilaisimpia kappaleita eri instrumenteilla. Pienen tytön päässä pyöri kai mitä hurjimpia ajatuksia siitä mikä olisi juuri minun soittimeni. Kesällä 1984 ajatukset olivat lakanneet pyörimästä ja tiesin sen... Viulu. Syksyllä alkoivat soittotunnit. Opettelin – C-kaseteilta kappaleita kuuntelemalla, opettajani kärsivällisellä ohjauksella ja vanhempieni ehtymättömällä kannustuksella – ensin Pikkupupua, sitten Tuiki tuiki tähtöstä, Soutulaulua, Täti Maijaa ja niin edelleen.

Nyt vuonna 2008 löytyy elämänhistoriastani kokemuksia viulunsoittamisesta 23 vuoden ajalta, klassista ja kansanmusiikkia, konsertteja ja tutkintoja, leirejä ja kursseja, yhtyeitä ja orkestereita, ammattiopintoja ja opettajaopintoja. Viulunsoiton opettamisestakin on kertynyt kokemuksia jo 10 vuoden ajalta. Ja silti – vai juuri siksi – minun täytyy pysähtyä ja miettiä vastausta pitkään, kun kysyn itseltäni miten opettelen uuden kappaleen. Ehkä vastaus olisi helpompi antaa jos kysyjänä olisi joku muu kuin tutkija, joka aikoo kirjoittaa siitä väitöskirjaansa.

Päästäkseni paneutumaan opetteluprosessin yksityiskohtiin päätin olla luottamatta muistiini. Päätin opetella uuden kappaleen ja kirjoittaa päiväkirjanomaisesti muistiin jokaisen huomionarvoisen vaiheen, jokaisen mielestäni tärkeän havaintoni. Valitsin opeteltavaksi kappaleeksi Vanhan kauhajokelaisen häävalssin, jonka olin jo aikaisemmin valinnut osaksi tutkimusaineistoani. Olin kuunnellut kappaleen aikanaan muutaman kerran, mutta en ollut koskaan soittanut sitä. Häävalssin on arkistonauhalle (AK 0101/6) soittanut karijokinen Paavo Santaheini (s.1926) vuonna 1955 Virroilla järjestetyissä kansansoittokilpailuissa. Löysin samasta valssista myös karijokisen Viljo Virtasen (1896–1977) vuonna 1973 soittaman toisinnon nimellä Könnin valssi (AK 2872/13). Opettelun (ja soittotyylin tutkimuksen kannalta myös imitoinnin ja analyysin) kohteeksi valitsin Paavo Santaheinin soittaman toisinnon.

Aloitin opettelun kuuntelemalla kappaletta (molempia toisintoja) kirjoitustyöni ohessa. Kuulokkeet korvilla muuhun työhön syventyen sävelet vilisivät korvissani ikään kuin taustamusiikkina. Toki hetkittäin huomasin sormien pysähtyneen näppäimistöllä, katseen tuijottavan tyhjää ja keskittymisen siirtyneen korvissa soivaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin hyräileväni kappaletta arkistonauhan mukana. Se soi mielessä myös kävellessäni lounaalle tai töiden jälkeen linja-autolle.

Seuraava havaintoni olivat vasemman käden sormet, jotka rummuttivat peukaloon Vanhan kauhajokelaisen häävalssin melodiaa – hetkittäin vain jotain pientä pätkää, silloin tällöin samaa kappaletta alusta loppuun uudelleen ja uudelleen. Välillä yritin tietoisesti vaihtaa kappaletta, hyräillä jotakin toista melodiaa mielessäni. Myös sormet vaihtoivat kappaletta. Jos kappaleessa ilmeni kohta, jota en muistanut tai osannut, koettivat sormeni haparoida oikeita säveliä siinä onnistumatta. Tuo kohta täytyi kuunnella uudelleen ja uudelleen, jotta sormet oppivat melodiansa. Hämmästyttävää oli se, että kaikki tempot olivat hyräillessäni todella hitaita - ei pelkästään Häävalssin vaan monen muunkin kappaleen kohdalla. Ehdin jo pohtimaan syntyjä syviä "omasta henkilökohtaisesta tempostani", sydämen sykkeen ja hengityksen nopeudesta, kunnes päivien kuluessa huomasin kappaleen nopeutuvan mielessäni ja sormien rummuttavan peukaloa yhä reippaammin. Prosessoiko mieleni, alitajuntani tätä kappaletta hyräillessäni - salaa tietämättäni :) Ehkä hämmästyttävin oli havainto, että osatessani jo hyräillä melodian ja sormitusten jo mielestäni sujuessa, huomasin toistavani erästä samaa lyhyttä kohtaa uudelleen ja uudelleen. Aina samasta kohdasta lähtien samaan kohtaan asti. Miksi? Pydähdyin kuuntelemaan mielessäni pyörivää melodiaa, hidastin sormienkin tempoa ja huomasin: kyseisessä kohdassa oli asemanvaihto, jota sormeni eivät hallinneetkaan täsmällisesti. Sormet eivät voineetkaan soittaa turvallisesti 1.asemassa, vaan minun piti ikään kuin visualisoida kädelleni mielessäni tuo välimatka 1.aseman sävelestä tuohon korkeaan ääneen. Asemanvaihto ja käden liikkeen suuruus jäivät kuitenkin häiritsemään sen verran, että avasin viulukoteloni ja näppäilin melodian muutaman kerran läpi. Johan alkoi kappalekin taas rullaamaan mielessä alusta loppuun, eikä vain "vaikean asemanvaihtopaikan" kohdalta :)

Tämän kaiken jälkeen varsinainen kappaleen läpisoittaminen tuntuu sivuseikalta ja rutiinilta. Sormet kulkevat otelaudalla ja jousi kielten päällä melodian mukaisesti.

Uuden kappaleen opettelu - Osa 1.

”No ensimmäisenä ennen varsinaisen tarkemman analyysin aloittamista mä tietenkin opettelen sen uuden biisin”, sanoin seminaarissa sen enempää asiaa ajattelematta, puolihuolimattomasti.
Minut pysäytettiin heti: ”Niin miten sä opettelet?”
”Miten niin miten opettelen? No… opettelen niinkun uusi kappale nyt opetellaan.”, huomasin hieman ihmeissäni ja keskeytyksestä närkästyneenä ajattelevani. Samalla hetkellä jostain alitajunnasta alkoi nousta epämääräinen ajatus tutkijasta tutkijana ja muusikosta muusikkona. Jos tutkija ei ole muusikko, niin onko hänelle uuden kappaleen opettelun tapa itsestäänselvyys? Jos muusikko ei ole tutkija, niin tuleeko hän edes ajatelleeksi, että opettelemista pitäisi jotenkin käsitteellistää tai sen enempää analysoida? Mutta jos tutkija-pedagogi-muusikko aikoo kirjoittaa soittamisesta, soittotyylin muuttumisesta tai uuden soitteen opettelemisesta, niin eikö hänen tule sekä opetella että kuvata tuon opettelun prosessi? Jos ilmeeni olikin hetken hieman närkästynyt tai hämmentynyt, kääntyivät kasvoni kohti tuota kysyjää ja silmistäni kenties paistoi valo ja into. Todellakin kuinka paljon minulla onkaan vielä opeteltavaa ja itseltäni kysyttävää!
”Kuvaa ja selitä mitä sä opetellessasi teet! Aukikirjoita se koko prosessi! Ja mitä yksityiskohtaisemmin sen parempi.”, jatkoi tuo sama kysymyksen esittäjä.