Kohtaamiset soittajien kanssa ovat vieneet minut aikaan, jolloin minua ei ollut vielä olemassa, jolloin vanhempanikaan eivät olleet vielä syntyneet. Tuohon aikaan on vaikea astua. Matka sinne on pitkä, ja juuri kun kuvittelen olevani perillä, huomaan sen vasta alkaneen. Juuri kun kuvittelen saaneeni vastauksen, löydän lisää kysymyksiä.
Moni kysymys jää vaille vastausta. Se minun täytyy hyväksyä, sillä soittajan kertomus ei ole tapahtumien suora heijastus, eikä muisti menneisyyden tarkka tallentaja. Muisti tulkitsee, organisoi, muokkaa ja valikoi menneisyyden tapahtumia osaksi subjektiivista todellisuuttamme. Kertomukset – myös tutkimuksen kohteena – pitävät sisällään myös kuvitteellisen, fiktiivisen mahdollisuuksien ulottuvuuden.
Astun sisälle tupaan, jossa perheen äiti lämmittää leivinuunia kahden pienen lapsen hyöriessä helmoissa. Nuorempi lapsista on tuskin kolmea vuotta täyttänyt, vanhempi on kenties viiden, kuuden vuoden ikäinen. Nuorempi kaatuilee juostessaan vanhempaa karkuun käpylehmät molemmissa käsissään. Äiti komentaa heitä kauemmas leikkimään: ”Viljami, vie nuorempi veljes kammariin leikkimähän niiren lehemiensä kans ja tuu sitte auttamahan. Ruoka pitää saara pöytähän, ennenkö väki tulee pellolta!” Viljami tarttuu veljeään kädestä ja vie hänet kamariin. Kamarin seinällä, ylhäällä kaappikellon päällä Viljami näkee viulun. Se on se sama, jolla Paavo-veli eilen soitteli pellolta tultuaan. Ehkä tänäänkin saan nähdä, miten Paavo tarttuu jouseen, asettaa viulun olalleen, kämmenen viulunkaulalle ja antaa sormien tavoitella kieliltä sävelen kerrallaan. Hänen mielessään alkaa soida sävelmä, jota Paavo kutsui eilen Seikun polskaksi. On kuulemma Pirun polskaksikin kutsuttu.
Näen miesten tulevan pellolta. Väistän oven suusta. Viljami ja äiti ovat saaneet sopan pöytään. Pirttipöydän ääressä lautasten tyhjentyessä kovaa vauhtia Kivelän Eetu alkaa toimittaa, että yhteistalolla oli pyhänä ollu tanssit. Se Länsimäen Eino Kirkonkylältä oli tullu takaasin Kanaatasta ja se soitti sitte tanssit pyhänä. Siä oli ollu hirviästi väkiä. Kansa oli kovaa orottanu, ku Eino oli Kanaatasta asti uuren komian hanurinki tuonu. Ku se oli sitte ruvennu soittaa se Eino, ni kansa oli vaharannu vain suu auki. Ei ne ollu tanssinu. Mitä herrajjumala ne ois tanssinu, ku eihän täkäläänen kansa ny semmoosta, ku se soitti niitä Kanaatan kappalehia semmottia. Ei oltu ikänä oikeen tääpäin sellaasia kuultukaan. Se oli semmonen kurillinen se Eino vähä kans, ku ne tahtoo olla tuommottet taiteilijat. Ku se oli huomannu, ettei kansa tanssi, ni se oli soittanu virren Sun haltuus rakas isäni ja lyöny haitarin looraan. Ja se oli siinä sitte ne tanssit. Ei ottanu enää sitte sieltä laatikosta, että olis uurestansa ruvennu soittaha. Että kyllä se oli kans vähä katastroofipaikka, ku kyllä ihimiset oli oikeen liput ostanu ja asia meni nuon poskellensa. (Viitalähde 2005.)
Viljami kuuntelee Eetun tarinointia, mutta päässä pyörii vielä se Seikun polska ja silmissään hän näkee Paavon jousikäden viuhahtavan vuoroin ylös, vuoroin alas. Voi jos Paavo saisi tuon soppansa nopiaan syötyä, niin se ehkä nostaisi viulun seinältä. Viljamin odotus palkitaan. Paavo nousee viimeisenä pöydästä. Muu väki on jo lähtenyt – kukin oman kotiinsa. Paavo astelee kohti kamaria Viljami kintereillään. Hetken päästä kamarista kajahtaa jälleen Seikun polska ja monta muutakin soitetta. Valssia, polkkaa ja sottista.
Tuvassa emäntä häärää astioiden kanssa. Isäntä istuu toolissansa katse luotuna ikkunasta kohti peltoja ja vilkaisee taivaalle. Jos pyhään mennessä sais vielä nuilta isoilta pelloilta potut nostettua, ni pyhänä vois ajaa kärryyllä Kristiinahan markkinoolle. Isännän ajatukset keskeytyvät, kun Viljami juoksee kammarista. Isä, isä, voitaisko me tehrä mullekin verstaas tuommoonen viulu, millä Paavo soittaa? Isä voitaasko? Nyt? Isäntä katsahtaa emäntään. Astioiden kolina lakkaa hetkeksi. Kunhan ei sitte niitä Einon kappalehia täs huushollis soiteta! Ja työt teherään ensin, jokaikinen. Viljami ja isä lähtevät verstaalle. Isän katse on ymmärtävä. Hän ei lausu sanoja ääneen, mutta hänen mielessään pyörivät hetket kymmeniä, kymmeniä vuosia taaksepäin, kun isän ja setien soittoa joka pyhä kuunneltuaan hän eräänä päivänä uskalsi itse kurotella isän viulua seinältä. Hän siirsi penkin lähemmäs seinää ylettääkseen viuluun ja alkoi kruuvata viritystappia ennen ku rupesi pelaamaan – niinkun oli nähnyt isänkin tekevän. Ja kun vasta kun ensi kerran tämmäsi, niin totta kai kielet siitä meni kaks ensimmäistä kieltä poikki. Tukkatuhrua oli tullu. Mutta vähitellen hän oli oppinut sekä soittamaan että virittämään. Ei siinä kukaan neuvoa antanut. Itte sai opetella. (ks. Vanha-Villamo 1980.)
Pienen Viljamin silmät, koko naama loistavat kirkkaina, kun hän saapuu takaisin tupaan toisessa kädessänsä puukeppi, toisessa lankusta vuoltu viulunmuotoinen peli. Kamarista kuuluu edelleen Paavon soitto. Isäntä nostaa omankin viulunsa seinältä. Viljamin kasvoilla on keskittynyt ilme, kun hän asettaa uuden pelinsä vasempaan käteen, olkaa vasten nojaamaan. Hetken hän vilkuilee isää ja Paavoa, nostaa sitten jousensa oikeaan käteen, asettaa sen puuviulunsa päälle ja liikuttaa keppiä ees taas, ylös alas. Vielä samana iltana saadaan tuvassa kuulla Seikun polskaa kolmella viululla.
Lähden jatkamaan matkaani, mutta vaikka jalat vievät minua pois Viljamin kodista, jää mieleeni kuitenkin vielä tuo pieni poika ja hänen puuviulunsa. Hänen varttuessaan hän saa varmasti kuulla muunlaistakin musiikkia kuin Seikun polskaa. Ehkä jo viiden, kymmenen vuoden päästä hän kulkee ehkä äidiltä salaa muiden kylän poikien kanssa yhteistalolla kuuntelemassa ajalle tyypillisten uusien tanssiorkesterien soittoa. Kymmenen, viidentoista vuoden päässä hän varmasti hakee ”rariosta ulukomaan asemia”, joista voisi kuulla ”diksieländijatsia ja tottakai nyt näitä suomalaaskansallisia iskelmiä” (Viitalähde 2005). Ehkä he perustavat kylän poikien kanssa tanssiorkesterin ja kiertävät lähiseudun tanssipaikkoja ja soittavat häitä. Kuitenkin Seikun polska säilyy varmasti Viljamin mielessä tärkeänä lopun elämän. Ajan pelimannimusiikista, lapsena kotona kuulemastaan musiikista on muodostunut hänen musiikillinen äidinkielensä, jonka päälle rakentuvat uuden soitteet, uudet tyylit, jotka nuoruusvuosina kiehtovat uutuudellaan, ennen kuulemattomuudellaan. Ehkä myöhemmin Viljami palaa lapsuuden soitteiden pariin. Jälleen itse kokeilemalla, mielessään soivia säveliä kuuntelemalla hän löytää jälleen vanhat tutut melodiat, vuosia varastossa olleet.
torstai 25. lokakuuta 2007
perjantai 19. lokakuuta 2007
1900-luvun alun lapsen kasvuympäristö
Teki kai hyvää kahtena päivänä kirjoittaa vähemmän ja kyläillä enemmän. Keskiviikkona kävin kylässä Kyllikillä tässä Vanhassakylässä, soittamassa Martin ja Paulin ja Lassen kanssa Kirkonkylällä ja vielä ihan iltasella olin Sannin luona Villamolla "lettukesteillä". Eilen ajoin iltapäivällä Karijoella Erkkiä ja Sannia moikkaamaan, ja sieltä suoraan ajelin Kristiinankaupunkiin Hanneksen ja Birgitan luo autonhuoltoon. Seuraavan kerran kun tulen tänne kirjoittamaan pitää ehkä jättää auto kotiin. Saa aidomman tuntuman 1900-luvun alun Etelä-Pohjanmaasta.
Ensimmäiset radiot tänne seudulle tulivat ennen sotia, ja ainakin Talvitiellä oli aiheesta käyty isännän ja emännän välillä tiukka taistelu. Siis siitä, että tuleeko sitä radiota taloon vai ei :) "Minä katkon pihasta kaikki puut, jottei niitä lankoja tänne viritetä. Työthän siinä jää tekemätä, kun työväki vaa vahtaa tuollaasta laatikkoa kaiket päivät."
Koko Lähteenkylän ainut puhelin oli ollut Talvitiellä 1950-luvulle asti. Sinne oli myös sodan aikana tulleet viestit kaatuneista. Talon lapsista Helvi oli joutunut viemään suruviestit taloihin - joihinkin kahdestikin. Paljon sotien jälkeen, vasta 1950-luvulla Viertolan Olavi oli (vastustuksista huolimatta) ruvennut puhumaan ja järjestämään puhelimia joka taloon. Eikä siitäkään kahnauksitta selvitty, kun peltojen reunoillehan ne puhelinpylväät oli pakko pystyttää... Eikä sitte kyllä ainakaan meirän peltojen poikki kulje yhtäkää puhelinlankaa.
Yksi seudun ensimmäisistä autoista oli Frans Talvitiellä, isoisosedälläni, jonka kotitalon viereen tämä Rauhala on rakennettu. Takanani seinällä on kuva Fransista talonsa pihalla uuden menopelinsä koppafoortin kanssa.
Sannin kanssa em. aiheista keskiviikkoiltana juteltuani oli taas asteen helpompi ymmärtää aineistoni soittajia. Nuorimmat heistä ovat vasta syntyneet sodan alkamisen kynnyksellä.
Sitä täytyy vuonna 1977 syntyneenä tutkijana, kaupunkilaisflikkana kyseenalaistaa kaikki itsestäänselvyydet. Tai itse asiassa ne pitäisi pystyä unohtamaan. Samoin pitäisi pystyä unohtamaan sähkö, puhelin, auto, radio - televisioista, c-kaseteista tai cd:istä puhumattakaan... Perinteenkerääjä ja musiikintutkija Erkki Ala-Könni on tehnyt ensimmäiset tallenteensa vasta vuonna 1941. Tallentamislaitteet ja -nauha olivat kallista. Nauhaa käytettiin todella säästeliäästi. Ja samoja nauhoja käytettiin moneen kertaan - edellisten päälle äänitettiin. Vain harvat ja valitut soittoesitykset päätyivät ikuistettaviksi - ja nimenomaan juuri esitykset (!), jotka oli yleensä tallennettu kansansoittokilpailuista. Heikki Laitinen on omassa väitöstyössään (2003) muistuttanutkin, että tallenne on ollut aina esitys. Tutkijan tulisi tarkastella sitä myös esityksenä. Arkitodellisuus on saattanut olla hyvin erilainen. Vasta 1960-luvulla nauhan hinta halpeni ja Ala-Könnikin alkoi tallentaa soitteiden lisäksi myös haastatteluja, puhetta. Ensimmäistä kertaa nauhalle tuli tallennetuksi soittajien elämäntarinoita, kertomuksia kappaleiden synnystä tai siitä, miten soittaja on sävelmän aikanaan oppinut. Tai miten hän on ylipäänsä oppinut soittamaan.
Tätä taustaa vasten aloin tänään miettimään, miten on syntynyt soittajan suhde musiikkiin ja soittimeensa. Ymmärrän miten se on syntynyt, jos kotona ovat soittaneet isä tai isommat veljet, kenties setäkin. Passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaihe saattoi muuttua aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi vähitellen kuin itsestään, luonnostaan, jos perheessä musisoitiin. Jos pienen pojan miespuoliset roolimallit kaikki soittivat esimerkiksi viulua, saattoi lapsi pitää itsestäänselvyytenä, että jonain päivänä hänkin soittaisi. Ihmisen lapsuus ja nuoruus merkitsevät jatkuvaa samastumista roolimalleihin – tiedostamattomasti. Lapsi samastuu toiseen, itseään vanhempaan soittajaan, pyrkii jäljittelemään tätä ja oppimaan hänen kaltaisekseen. Samastuminen merkitsee usein myös imitoimista sekä roolimallin elämänasenteiden ja -arvojen jopa kritiikitöntä hyväksyntää. (Lehtonen 2004, 26–27.) Jonain päivänä tuo samastuminen muuttuu tiedostetuksi, ensin lapsen ajattelussa. Vähitellen se alkaa näkyä myös lapsen toiminnassa. Hän alkaa kiinnostua soittamiseen liittyvästä toiminnasta.
Lapsi odottaa vuoroaan. Hän odottaa päivää, jolloin hän olisi varttunut tarpeeksi isoksi. Isä miksi minä en saa vielä soittaa, kun muutkin isot pojat saavat? Koska minun käteni ylettävät viulun otelaudalle? Milloin minä olen tarpeeksi vahva pitääkseni haitaria sylissäni?
Kuitenkin aineistossani on myös soittajia, jotka eivät ole kasvaneet lapsuuttaan perheessä, jossa olisi soitettu. Jos lapsi on elänyt yhteisössä, jossa ei ollut pelimanneja, kuinka hän on ylipäänsä kiinnostunut soittamisesta? Aineistoani tutkiessani minulle heräsi kysymys, joka jäänee vaille vastausta: onko joku aineistoni soittajista ohittanut passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaiheen? Onko vielä 1900-luvun alussa ollut mahdollista elää kasvuympäristössä, jossa esimerkiksi kansakouluikään mennessä ei ollut kuullut yhdenkään viulistin vinguttavan tai klaneetinsoittajan tuuttailevan?
Jos näin on, nousee esiin mielestäni vielä tärkeämpi kysymys: minkälainen suhde lapsella tai nuorella syntyy musiikkiin tai soittamiseen, jos kimmokkeena soittamiselle onkin ympärillä soineen musiikin sijasta soitin? Minkälainen on itse musiikin merkitys soittajalle, jos soittaminen on lähtenyt liikkelle puhtaasti välineellisestä kiinnostuksesta, esimerkiksi innostuksesta ajan innovaatiota 5-rivistä haitaria kohtaan?
Ensimmäiset radiot tänne seudulle tulivat ennen sotia, ja ainakin Talvitiellä oli aiheesta käyty isännän ja emännän välillä tiukka taistelu. Siis siitä, että tuleeko sitä radiota taloon vai ei :) "Minä katkon pihasta kaikki puut, jottei niitä lankoja tänne viritetä. Työthän siinä jää tekemätä, kun työväki vaa vahtaa tuollaasta laatikkoa kaiket päivät."
Koko Lähteenkylän ainut puhelin oli ollut Talvitiellä 1950-luvulle asti. Sinne oli myös sodan aikana tulleet viestit kaatuneista. Talon lapsista Helvi oli joutunut viemään suruviestit taloihin - joihinkin kahdestikin. Paljon sotien jälkeen, vasta 1950-luvulla Viertolan Olavi oli (vastustuksista huolimatta) ruvennut puhumaan ja järjestämään puhelimia joka taloon. Eikä siitäkään kahnauksitta selvitty, kun peltojen reunoillehan ne puhelinpylväät oli pakko pystyttää... Eikä sitte kyllä ainakaan meirän peltojen poikki kulje yhtäkää puhelinlankaa.
Yksi seudun ensimmäisistä autoista oli Frans Talvitiellä, isoisosedälläni, jonka kotitalon viereen tämä Rauhala on rakennettu. Takanani seinällä on kuva Fransista talonsa pihalla uuden menopelinsä koppafoortin kanssa.
Sannin kanssa em. aiheista keskiviikkoiltana juteltuani oli taas asteen helpompi ymmärtää aineistoni soittajia. Nuorimmat heistä ovat vasta syntyneet sodan alkamisen kynnyksellä.
Sitä täytyy vuonna 1977 syntyneenä tutkijana, kaupunkilaisflikkana kyseenalaistaa kaikki itsestäänselvyydet. Tai itse asiassa ne pitäisi pystyä unohtamaan. Samoin pitäisi pystyä unohtamaan sähkö, puhelin, auto, radio - televisioista, c-kaseteista tai cd:istä puhumattakaan... Perinteenkerääjä ja musiikintutkija Erkki Ala-Könni on tehnyt ensimmäiset tallenteensa vasta vuonna 1941. Tallentamislaitteet ja -nauha olivat kallista. Nauhaa käytettiin todella säästeliäästi. Ja samoja nauhoja käytettiin moneen kertaan - edellisten päälle äänitettiin. Vain harvat ja valitut soittoesitykset päätyivät ikuistettaviksi - ja nimenomaan juuri esitykset (!), jotka oli yleensä tallennettu kansansoittokilpailuista. Heikki Laitinen on omassa väitöstyössään (2003) muistuttanutkin, että tallenne on ollut aina esitys. Tutkijan tulisi tarkastella sitä myös esityksenä. Arkitodellisuus on saattanut olla hyvin erilainen. Vasta 1960-luvulla nauhan hinta halpeni ja Ala-Könnikin alkoi tallentaa soitteiden lisäksi myös haastatteluja, puhetta. Ensimmäistä kertaa nauhalle tuli tallennetuksi soittajien elämäntarinoita, kertomuksia kappaleiden synnystä tai siitä, miten soittaja on sävelmän aikanaan oppinut. Tai miten hän on ylipäänsä oppinut soittamaan.
Tätä taustaa vasten aloin tänään miettimään, miten on syntynyt soittajan suhde musiikkiin ja soittimeensa. Ymmärrän miten se on syntynyt, jos kotona ovat soittaneet isä tai isommat veljet, kenties setäkin. Passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaihe saattoi muuttua aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi vähitellen kuin itsestään, luonnostaan, jos perheessä musisoitiin. Jos pienen pojan miespuoliset roolimallit kaikki soittivat esimerkiksi viulua, saattoi lapsi pitää itsestäänselvyytenä, että jonain päivänä hänkin soittaisi. Ihmisen lapsuus ja nuoruus merkitsevät jatkuvaa samastumista roolimalleihin – tiedostamattomasti. Lapsi samastuu toiseen, itseään vanhempaan soittajaan, pyrkii jäljittelemään tätä ja oppimaan hänen kaltaisekseen. Samastuminen merkitsee usein myös imitoimista sekä roolimallin elämänasenteiden ja -arvojen jopa kritiikitöntä hyväksyntää. (Lehtonen 2004, 26–27.) Jonain päivänä tuo samastuminen muuttuu tiedostetuksi, ensin lapsen ajattelussa. Vähitellen se alkaa näkyä myös lapsen toiminnassa. Hän alkaa kiinnostua soittamiseen liittyvästä toiminnasta.
Lapsi odottaa vuoroaan. Hän odottaa päivää, jolloin hän olisi varttunut tarpeeksi isoksi. Isä miksi minä en saa vielä soittaa, kun muutkin isot pojat saavat? Koska minun käteni ylettävät viulun otelaudalle? Milloin minä olen tarpeeksi vahva pitääkseni haitaria sylissäni?
Kuitenkin aineistossani on myös soittajia, jotka eivät ole kasvaneet lapsuuttaan perheessä, jossa olisi soitettu. Jos lapsi on elänyt yhteisössä, jossa ei ollut pelimanneja, kuinka hän on ylipäänsä kiinnostunut soittamisesta? Aineistoani tutkiessani minulle heräsi kysymys, joka jäänee vaille vastausta: onko joku aineistoni soittajista ohittanut passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaiheen? Onko vielä 1900-luvun alussa ollut mahdollista elää kasvuympäristössä, jossa esimerkiksi kansakouluikään mennessä ei ollut kuullut yhdenkään viulistin vinguttavan tai klaneetinsoittajan tuuttailevan?
Jos näin on, nousee esiin mielestäni vielä tärkeämpi kysymys: minkälainen suhde lapsella tai nuorella syntyy musiikkiin tai soittamiseen, jos kimmokkeena soittamiselle onkin ympärillä soineen musiikin sijasta soitin? Minkälainen on itse musiikin merkitys soittajalle, jos soittaminen on lähtenyt liikkelle puhtaasti välineellisestä kiinnostuksesta, esimerkiksi innostuksesta ajan innovaatiota 5-rivistä haitaria kohtaan?
tiistai 16. lokakuuta 2007
Oppimisen kaksi vaihetta - vai kolme?
Rauhalan rauhassa edelleen kirjoittelen. Tänään on hieman sumuisempi ja sateisempi päivä ulkona. Hyvä kirjoituspäivä! Eilen illalla sain valtavan kirjoituspuuskan (Kiitos Leena!) ja aloitin kokonaan uuden luvun - sekä sen kaksi alalukua. Tänään kuitenkin tekstiä jatkaessani eteeni tuli pulma, joka ei selvinnyt pienellä happihyppelyllä postilaatikolle ja takaisin, viinirypäleiden mutustamisella eikä edes niskahartiajumpalla. Enkö "uskaltanut" kirjoittaa artikkelivedokseen ajatuksiani? Olivatko ne vielä liian raakoja kirjoitettaviksi? Kaikessa loogisuudessaan kuitenkin mielestäni liian rohkeita? Joka tapauksessa blogisivusto tuntui oikealta paikalta purkaa ajatusvyyhtiä ja pureskella esiin tullutta ongelmaa.
* * *
Musiikin oppiminen tapahtuu useiden teorioiden mukaan (ks. Ahonen 1996; Frances 1958/1988; Gordon 1984; Hargreaves 1986; Sloboda 1985) kahdessa vaiheessa. Näistä vaiheista ensimmäinen on passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaihe, jossa lapsi omaksuu ja oppii ympärillä soivaa musiikkia passiivisesti sitä itse tiedostamatta. Jälkimmäinen on aktiivisen ja tavoitteellisen oppimisen vaihe, jolloin lapselle on kasvanut halu ja motivaatio oppia. Raja kahden vaiheen välillä on aina häilyvä, ja passiivinen oppiminen jatkuu myös tavoitteellisen oppimisen vaiheessa. (Ahonen 1996, 21–22; Gordon 1984, 23.)
Musiikin oppimista on usein ja monin tavoin verrattu myös äidinkielen oppimiseen. Omaksuminen on aluksi passiivista ja spontaania, mutta muuttuu aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi lapsen halutessa kommunikoida ympärillään olevien ihmisten kanssa. Näissä vertailuissa äidinkielen oppimista on tarkasteltu ilmeisesti nimenomaan puheen ymmärtämisen ja tuottamisen näkökulmasta.
Verrattaessa sitä musiikin oppimiseen vertailukohtana on loogisesti ollut laulaminen. Aluksi lapsi tuottaa ei-loogisia melodianpätkiä ja "sanoittaa" laulunsa itse. Vähitellen melodiat muuttuvat ympäristön musiikin näkökulmasta loogisiksi ja usein sekoittuvat lapsen kuulemiin lauluihin. Myöhemmin lapsi oppii toistamaan ympärillään kuulemiaan lauluja sellaisenaan. (Ahonen 2004; Fredrikson 1994.)
Omassa tutkimuksessani kyseessä ei olekaan laulujen oppiminen vaan soittamaan oppiminen? Passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaiheessa lapsi kuulee soitteita. Hän elää musiikillisessa kasvuympäristössä ja ympärillä soivista kappaleista - olivat ne sitten eteläpohjalaisia polskia, hengellisiä virsiä tai iskelmää - muodostuu hänen musiikillinen äidinkielensä. Aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi oppiminen muuttuu silloin, kun lapselle herää kiinnostus, motivaatio ja into oppia itsekin soittamaan. Hän odottaa pyhäiltaa, kun setä ja muutama naapurin isäntä tulevat isän kanssa soittamaan heidän tupaansa. Vartuttuaan hän odottaa hetkeä, kun pääsee isän ja äidin mukana iltamiin paikalliselle nuorisoseuran talolle (tai vaihtoehtoisesti menee paikalle salaa). Eihän hän vielä tanssia osaa, mutta kun siellä istuu pelimanni penkillä ja soittaa tunnin tansseja. Kun valitsee oikean paikan, voi koko illan istua ja kuunnella ja tarkkaan painaa mieleensä mitä pelimanni soitti.
Kiinnostus, motivaatio, into ja tavoitteellisuus oppia soittamaan eivät 1900-luvun alussa (tai välttämättä tänäkään päivänä) tarkoittaneet automaattisesti sitä, että lapselle hankittiin soitin, jota hän saattoi soittaa. Viulu tai haitari olivat taloudellisia sijoituksia, joita varten oli säästettävä rahaa. Huuliharpun saattoi saada Kristiinankaupungin markkinoilta halvemmalla.
Kun lapsi jonain päivänä sitten pääsi kokeilemaan soitinta (isoveljen viulun kaapin päältä salaa kurkottelemalla, rahat haitaria varten säästettyään tai sedän kanssa omatekoisen viulun kyhättyään) eivät lapsen kuulemat kappaleet heti soineetkaan soittimesta. Se, että saa kynän käteensä, osaa puhua äidinkieltään ja tietää minkä näköisiä kirjaimet, sanat ja lauseet ovat, ei automaattisesti tarkoita sitä, että osaa kirjoittaa äidinkieltään.
Näin ollen eikö olisi perusteltua väittää, että soittamaan oppimisessa - on ainakin minun aineistoni perusteella - kolme vaihetta? Tuo kolmas vaihe alkaa, kun soittaja saa käteensä välineen, jolla hän voi alkaa itse opetella tuottamaan melodioita, jotka hän jo tunnistaa, jotka hän jo osaisi toistaa laulaen. Oppiminen on edelleen tavoitteellista, mutta siihen tulee lisäksi olennaisena osana tekniikan opetteleminen, välineellisyys.
Oman aineistoni perusteella väitän siis, että soittamaan oppiminen jakautuu kolmeen vaiheeseen, jotka seuraavat toisiaan, joiden väliset rajat ovat häilyviä ja joista kaksi ensimmäistä jatkuvat kolmannen oppimisen vaiheessa:
* * *
Musiikin oppiminen tapahtuu useiden teorioiden mukaan (ks. Ahonen 1996; Frances 1958/1988; Gordon 1984; Hargreaves 1986; Sloboda 1985) kahdessa vaiheessa. Näistä vaiheista ensimmäinen on passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaihe, jossa lapsi omaksuu ja oppii ympärillä soivaa musiikkia passiivisesti sitä itse tiedostamatta. Jälkimmäinen on aktiivisen ja tavoitteellisen oppimisen vaihe, jolloin lapselle on kasvanut halu ja motivaatio oppia. Raja kahden vaiheen välillä on aina häilyvä, ja passiivinen oppiminen jatkuu myös tavoitteellisen oppimisen vaiheessa. (Ahonen 1996, 21–22; Gordon 1984, 23.)
Musiikin oppimista on usein ja monin tavoin verrattu myös äidinkielen oppimiseen. Omaksuminen on aluksi passiivista ja spontaania, mutta muuttuu aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi lapsen halutessa kommunikoida ympärillään olevien ihmisten kanssa. Näissä vertailuissa äidinkielen oppimista on tarkasteltu ilmeisesti nimenomaan puheen ymmärtämisen ja tuottamisen näkökulmasta.
Verrattaessa sitä musiikin oppimiseen vertailukohtana on loogisesti ollut laulaminen. Aluksi lapsi tuottaa ei-loogisia melodianpätkiä ja "sanoittaa" laulunsa itse. Vähitellen melodiat muuttuvat ympäristön musiikin näkökulmasta loogisiksi ja usein sekoittuvat lapsen kuulemiin lauluihin. Myöhemmin lapsi oppii toistamaan ympärillään kuulemiaan lauluja sellaisenaan. (Ahonen 2004; Fredrikson 1994.)
Omassa tutkimuksessani kyseessä ei olekaan laulujen oppiminen vaan soittamaan oppiminen? Passiivisen ja spontaanin omaksumisen vaiheessa lapsi kuulee soitteita. Hän elää musiikillisessa kasvuympäristössä ja ympärillä soivista kappaleista - olivat ne sitten eteläpohjalaisia polskia, hengellisiä virsiä tai iskelmää - muodostuu hänen musiikillinen äidinkielensä. Aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi oppiminen muuttuu silloin, kun lapselle herää kiinnostus, motivaatio ja into oppia itsekin soittamaan. Hän odottaa pyhäiltaa, kun setä ja muutama naapurin isäntä tulevat isän kanssa soittamaan heidän tupaansa. Vartuttuaan hän odottaa hetkeä, kun pääsee isän ja äidin mukana iltamiin paikalliselle nuorisoseuran talolle (tai vaihtoehtoisesti menee paikalle salaa). Eihän hän vielä tanssia osaa, mutta kun siellä istuu pelimanni penkillä ja soittaa tunnin tansseja. Kun valitsee oikean paikan, voi koko illan istua ja kuunnella ja tarkkaan painaa mieleensä mitä pelimanni soitti.
Kiinnostus, motivaatio, into ja tavoitteellisuus oppia soittamaan eivät 1900-luvun alussa (tai välttämättä tänäkään päivänä) tarkoittaneet automaattisesti sitä, että lapselle hankittiin soitin, jota hän saattoi soittaa. Viulu tai haitari olivat taloudellisia sijoituksia, joita varten oli säästettävä rahaa. Huuliharpun saattoi saada Kristiinankaupungin markkinoilta halvemmalla.
Kun lapsi jonain päivänä sitten pääsi kokeilemaan soitinta (isoveljen viulun kaapin päältä salaa kurkottelemalla, rahat haitaria varten säästettyään tai sedän kanssa omatekoisen viulun kyhättyään) eivät lapsen kuulemat kappaleet heti soineetkaan soittimesta. Se, että saa kynän käteensä, osaa puhua äidinkieltään ja tietää minkä näköisiä kirjaimet, sanat ja lauseet ovat, ei automaattisesti tarkoita sitä, että osaa kirjoittaa äidinkieltään.
Näin ollen eikö olisi perusteltua väittää, että soittamaan oppimisessa - on ainakin minun aineistoni perusteella - kolme vaihetta? Tuo kolmas vaihe alkaa, kun soittaja saa käteensä välineen, jolla hän voi alkaa itse opetella tuottamaan melodioita, jotka hän jo tunnistaa, jotka hän jo osaisi toistaa laulaen. Oppiminen on edelleen tavoitteellista, mutta siihen tulee lisäksi olennaisena osana tekniikan opetteleminen, välineellisyys.
Oman aineistoni perusteella väitän siis, että soittamaan oppiminen jakautuu kolmeen vaiheeseen, jotka seuraavat toisiaan, joiden väliset rajat ovat häilyviä ja joista kaksi ensimmäistä jatkuvat kolmannen oppimisen vaiheessa:
* * *
Johan helpotti, kun sain kirjoitettua ajatukseni tänne ja vähän askarreltua palikkapiirrustusohjelmalla :) Eikä ne nyt niin raakoja tai epäselviä tai hurjia ne ajatukset loppujen lopuksi olleetkaan. Mun aineiston perusteella soittamaan oppiminen jakautuu kolmeen ja sillä siisti. Nyt pitää enää vain osata muotoilla se tuohon artikkelitekstiin :)
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Todellinen vai kuvitteellinen kenttämatka?
Saavuin eilen meidän mökille Isojoelle, Vanhaankylään kirjoittamaan. Tarkoituksenani ja suurena toiveena olisi tulevalla viikolla saada kasaan artikkeli, joka (toivottavasti) ilmestyy Kasvatus & aika -nimisessä kasvatushistoriallisessa julkaisussa. Se käsittelee soittamaan oppimista 1900-luvun alun Etelä-Pohjanmaalla. Mitä ja miten lapsi oppii itse soittamaan? Mistä soiton oppi on saatu ennen musiikkioppilaitosten syntyä? Mitä soittamaan oppiminen ylipäänsä on? Artikkelissani en tarkoita soittamaan oppimisella vain soiton tekniikkaa – sitä miten jousi kulkee viulunkielillä, kuinka haitarin palkeita vedetään tai millä voimakkuudella klarinettiin puhalletaan – vaan laajemmin soittamista ja siihen eri vuosikymmenellä liittyneitä käytänteitä, arvoja, normeja, tunteita. Kun nuori soittaja sai soittimestaan ensimmäiset kappaleet ilmoille, hän oli oppinut soittamisesta ja musiikista jo paljon muutakin – usein tiedostamattaan.
Meidän mökki, Rauhala on ihanteellinen paikka kirjoittamiselle. Yksin, rauhassa. Lähin mökkinaapuri Sirkka - ainoa, jonka tupa näkyy meidän ikkunasta - on jo näemmä lähtenyt talven viettoon kotiinsa Ruotsiin. Voin kirjoittaa silloin, kun hyvältä tuntuu - tai vaikkei tuntuisikaan :) Voin lähteä ovesta kävelylle metsään tai ihmisten ilmoille silloin, kun siltä tuntuu. Tänään herättyäni laitoin takkaan tulen, keitin kahvit ja istuskelin nojatuolissa tuijottaen ikkunasta ulos. Niin rauhallista! Iltapäivällä käyn ehkä kävelyllä tai haravoimassa nurmelle pudonneita lehtiä. Illalla pimeä tulee aikaisin, joten kääriydyn peiton alle, tuijotan hetken telkkaria ja käyn nukkumaan ajoissa.
* * *
Kävin hakemassa hetki sitten lasin vettä, kun silmiini osui mummin pieni punainen joululauluvihko. Muistin, kuinka mummi pari viikkoa sitten kertoi, että hän oli löytänyt vihon jostain laatikosta siivotessaan. Hän oli avannut tuon pienen vihon, johon oli painettu reilun 30 joululaulun sanat. Mummin siivous oli ilmeisesti tauonnut pitkäksi aikaa, kun hän oli hakenut silmälasit ja omien sanojensa mukaan "veisannut joululauluja itteksensä, kun täällä voi veisata rauhassa, eikä kukaan kuule". Aukaisin vihon siitä kohdasta, johon mummi oli laittanut merkin. Aukeamalla oli kahden laulun sanat. Toisen nimeä en edes muista, mutta toinen oli Heinillä härkien kaukalon - yksi mummin lempilauluista. Ajattelematta asiaa sen enempää huomasin itsekin veisaavani joululauluja mummin vihosta. Vihon noin 30 laulusta osa oli minulle tuntemattomia, osa hyvinkin tuttuja ja osa niitä, joita en muistanut olevan olemassakaan, mutta kun luin ensimmäisen säkeen, alkoi mielessäni jo soida laulun melodiakin.
Ajatuksissani vaelsin kymmenien vuosien päähän aikaan, jolloin minua ei ollut vielä olemassa. Perheen emäntä laulelee askareittensa lomassa lauluja. Joulun aikaan jouluisia lauluja. Muuna aikana pyhänä kirkossa oppimiaan hengellisiä lauluja sekä kansakoulussa oppimiaan sävelmiä. Lasta nukuttaessaan hän laulaa äidiltä oppimaansa kehtolaulua. Hänellä on kaunis laulunääni. Hän pitää laulamisesta. Välillä hän laulaa ilosta. Usein itseään lohduttaakseen. Hänellä on piirongin laatikossa pieni mustakantinen vihko, johon hän on kirjoittanut laulujen sanoja. Nuotteja hän ei osaa kirjoittaa, mutta ei hänen tarvitsekaan. Muutamasta ensimmäisestä sanasta hän tietää kuinka melodia kulkee, kuinka laulu jatkuu. Tuo vihko on hänen aarteensa. Se on hänen laulukirjansa. Joskus illalla lasten ollessa jo nukkumassa, hän kaivaa vihkonsa esiin ja laulaa itsekseen hiljaa kynttilän valossa. Seuraavana päivänä tuvassa kuuluu askareiden ohessa taas lauluja, joita perhe ei ole kuullut pitkään aikaan.
Nuo laulut ovat hänen musiikillinen repertuaarinsa. Hänen lapsensa kuulevat niitä pienestä pitäen, jo silloin, kun he eivät edes ymmärrä tai tiedosta mitä laulaminen on. Vähitellen he oppivat ymmärtämään. Vähitellen he oppivat itse laulamaan. Jonain päivänä tyttölapsilla saattaa olla samanlainen vihkonen, johon he alkavat kerätä osaamiensa laulujen sanoja.
* * *
Havahduin noista ajatuksistani siinä kohdassa, kun ymmärsin, että tätä Heikki Laitinen olisi kutsunut kuvitteelliseksi kenttämatkaksi (Laitinen 2003*). Ja päätin tehdä samanlaisen retken uudestaan, mutta tällä kertaa en joululauluja laulavan talon emännän, vaan talon pojan näkökulmasta, joka haluaa oppia soittamaan viulua kuten isä :)
*ks. lisää kuvitelluista kenttäretkistä: Laitinen, Heikki (2003). Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 266. Tampere. [www-lähde] http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5707-2.pdf
Meidän mökki, Rauhala on ihanteellinen paikka kirjoittamiselle. Yksin, rauhassa. Lähin mökkinaapuri Sirkka - ainoa, jonka tupa näkyy meidän ikkunasta - on jo näemmä lähtenyt talven viettoon kotiinsa Ruotsiin. Voin kirjoittaa silloin, kun hyvältä tuntuu - tai vaikkei tuntuisikaan :) Voin lähteä ovesta kävelylle metsään tai ihmisten ilmoille silloin, kun siltä tuntuu. Tänään herättyäni laitoin takkaan tulen, keitin kahvit ja istuskelin nojatuolissa tuijottaen ikkunasta ulos. Niin rauhallista! Iltapäivällä käyn ehkä kävelyllä tai haravoimassa nurmelle pudonneita lehtiä. Illalla pimeä tulee aikaisin, joten kääriydyn peiton alle, tuijotan hetken telkkaria ja käyn nukkumaan ajoissa.
* * *
Kävin hakemassa hetki sitten lasin vettä, kun silmiini osui mummin pieni punainen joululauluvihko. Muistin, kuinka mummi pari viikkoa sitten kertoi, että hän oli löytänyt vihon jostain laatikosta siivotessaan. Hän oli avannut tuon pienen vihon, johon oli painettu reilun 30 joululaulun sanat. Mummin siivous oli ilmeisesti tauonnut pitkäksi aikaa, kun hän oli hakenut silmälasit ja omien sanojensa mukaan "veisannut joululauluja itteksensä, kun täällä voi veisata rauhassa, eikä kukaan kuule". Aukaisin vihon siitä kohdasta, johon mummi oli laittanut merkin. Aukeamalla oli kahden laulun sanat. Toisen nimeä en edes muista, mutta toinen oli Heinillä härkien kaukalon - yksi mummin lempilauluista. Ajattelematta asiaa sen enempää huomasin itsekin veisaavani joululauluja mummin vihosta. Vihon noin 30 laulusta osa oli minulle tuntemattomia, osa hyvinkin tuttuja ja osa niitä, joita en muistanut olevan olemassakaan, mutta kun luin ensimmäisen säkeen, alkoi mielessäni jo soida laulun melodiakin.
Ajatuksissani vaelsin kymmenien vuosien päähän aikaan, jolloin minua ei ollut vielä olemassa. Perheen emäntä laulelee askareittensa lomassa lauluja. Joulun aikaan jouluisia lauluja. Muuna aikana pyhänä kirkossa oppimiaan hengellisiä lauluja sekä kansakoulussa oppimiaan sävelmiä. Lasta nukuttaessaan hän laulaa äidiltä oppimaansa kehtolaulua. Hänellä on kaunis laulunääni. Hän pitää laulamisesta. Välillä hän laulaa ilosta. Usein itseään lohduttaakseen. Hänellä on piirongin laatikossa pieni mustakantinen vihko, johon hän on kirjoittanut laulujen sanoja. Nuotteja hän ei osaa kirjoittaa, mutta ei hänen tarvitsekaan. Muutamasta ensimmäisestä sanasta hän tietää kuinka melodia kulkee, kuinka laulu jatkuu. Tuo vihko on hänen aarteensa. Se on hänen laulukirjansa. Joskus illalla lasten ollessa jo nukkumassa, hän kaivaa vihkonsa esiin ja laulaa itsekseen hiljaa kynttilän valossa. Seuraavana päivänä tuvassa kuuluu askareiden ohessa taas lauluja, joita perhe ei ole kuullut pitkään aikaan.
Nuo laulut ovat hänen musiikillinen repertuaarinsa. Hänen lapsensa kuulevat niitä pienestä pitäen, jo silloin, kun he eivät edes ymmärrä tai tiedosta mitä laulaminen on. Vähitellen he oppivat ymmärtämään. Vähitellen he oppivat itse laulamaan. Jonain päivänä tyttölapsilla saattaa olla samanlainen vihkonen, johon he alkavat kerätä osaamiensa laulujen sanoja.
* * *
Havahduin noista ajatuksistani siinä kohdassa, kun ymmärsin, että tätä Heikki Laitinen olisi kutsunut kuvitteelliseksi kenttämatkaksi (Laitinen 2003*). Ja päätin tehdä samanlaisen retken uudestaan, mutta tällä kertaa en joululauluja laulavan talon emännän, vaan talon pojan näkökulmasta, joka haluaa oppia soittamaan viulua kuten isä :)
*ks. lisää kuvitelluista kenttäretkistä: Laitinen, Heikki (2003). Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 266. Tampere. [www-lähde] http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5707-2.pdf
torstai 11. lokakuuta 2007
Mikä tekee musiikista merkittävää minulle?
Pestessäni eilen aamulla hampaita (vai oliko se jo toissa aamuna?) mietiskelin Dave Lindholm -keikkoja ja kyseisen päivän harjoituksia Tampere-talossa. Sain huikean ajatuksen, jota ehdin kunnolla ajatella vasta tänään Helsingistä tullessani junamatkalla.
Totesin itselleni, että Daven kappaleet (joista en oikein pitänyt kuullessani niitä ekaa kertaa cd:ltä) alkoivat muuttua mukavammiksi, pidettävämmiksi mitä enemmän niitä kuulin. Ne alkoivat muuttua kerta kerran jälkeen "paremmiksi" ehkä myös sen takia, että olin oppinut tuntemaan Davea persoonana.
Daven jälkeen ajatukset siirtyi automaattisesti Yöhön, koska sitä kauttahan nämä Dave-keikatkin meille tulivat. Keväällä 2003 kun Pike soitti mulle, että lähdenkö kiertämään Yön kanssa, en juuri tuntenut Yön biisejä (poikkeuksina Joutsenlaulu ja Rakkaus on lumivalkoinen). En myöskään juurikaan arvostanut yhtyettä ja sen edustamaa genreä. (Tuota en toki etnomusikologina saisi koskaan sanoa ääneen. Ja tyhmäähän sen kirjoittaminen nettiin on myös siltä kannalta, että esimerkiksi Olli sattuisi lukemaan joskus tätä blogia. Mutta jos sellainen vahinko kävisi, niin jatka eteenpäin, parempaa on luvassa.) Oltiin syksyllä 2003 tehty jo monta keikkaa yhtyeen kanssa. Vasta Porin keikalla menin ensimmäistä kertaa (ekalla puoliajalla, kun me ei soitettu) yleisön joukkoon kuuntelemaan. Bändi kuulosti yllätyksekseni hyvältä!
Meillä oli kyseisenä päivänä Porissa kaksi keikkaa, joten välissä oli paljon odotusaikaa. Ollin kirja Yhden yön tarina oli takahuoneen pöydällä. Nappasin sen käteeni. Tarkoituksenan oli hieman selailla sitä. Huomasin lueskelevani sitä sieltä täältä ja vähitellen uppoutuvani tuohon elämäkertatyyppiseen kirjaan yhvä syvemmin. Kun jälkimmäinen Porin keikoista alkoi, menin jälleen yleisön joukkoon kuuntelemaan. Tällä kertaa olin vaikuttunut! Varsinkin Ollin arvostus mun silmissäni nousi aivan valtavasti! Mä kuuntelinkin heidän musiikkiaan aivan eri tavalla. Mun korvat avautuivat AIVAN eri tavalla koko musiikille nyt, kun tunsin vähän enemmän bändin elämänhistoriasta, kontekstista.
"You must learn HOW to hear."
(Paul Seyni to antropologist Paul Stoller 1984, 560.)
* * *
Kun nyt jälkikäteen analysoin tuota kokemista, pystyn ymmärtämään miksi ehkä juuri tuolloin herkistyin elämäkerralliselle kirjalle. Kirjoitin tuohon samaan aikaan syksyllä 2003 graduani. Graduni aihe oli mestarikansanlaulaja Erkki Rankaviidan elämäkerta ja repertuaari. Olin toki tutustunut Erkin lauluihin jo ennen Erkkiin tutustumista, mutta varsinaisen kosketuksen nuo laulut minuun tekivät vasta sen jälkeen, kun olin tutustunut Erkkiin ja vaimoonsa Sanniin. Erkin elämäkerran kirjoittamisen jälkeen laulut ovat kerta toisensa jälkeen saaneet minussa aikaan kylmät väreet ja kostuneet silmät.
En ollut ymmärtänyt noiden kokemusten merkitystä ennen eilisaamua. Ja nyt kirjoittaessani silmäni kostuvat jälleen... Jos joku kysyisi minulta, mikä on lempikappaleeni, vastaus olisi hyvin helppo antaa: Tsuumin Käytävä. Mutta miksi? Siksikö, että kappale on niin kaunis ja herkkä ja taidolla sävelletty ja soitettu? Siksikö, että aviomieheni on säveltänyt sen? Siksikö, että sisareni soittaa bändissä pianoa? Siksikö, että Käytävä on sävelletty Jannen ja Pauliinan häämarssiksi? Vai kaikkien näiden osien summasta ja siksi, että (vähättelemättä kappaletta, sen säveltäjää tai soittajia) tunnen kontekstin NIIN läheisesti ja hyvin? Sävellys merkitsee minulle PALJON enemmän kuin vain hienosti peräkkäin laitettuja säveliä :) (Hannu älä loukkaannu! Käytävä on pelkkänä sävellyksenäkin UPEA ja tiedät sen. Ja niin tietää moni muukin!)
Pysähdyn tuijottamaan työhuoneeni ikkunasta ulos. Huomaan ajattelevani, että musiikki irrallisina, minulle tuntemattomina kappaleina harvoin merkitsee minulle paljon/mitään. Se harvoin koskettaa. Saan harvoin sitä tunnetta, jota Liora Bresler kutsui aiemmin päivällä käsitteellä 'connection'. Minulle musiikin merkitys syntyy kontekstista. Se syntyy tiedon ja tunteen vuorovaikutuksessa. Pelkkä tieto esittäjästä tai säveltäjästä (esimerkiksi jos lukisin säveltäjän X elämäkertaa) harvoin koskettaa. Pelkkä sävellys (esimerkiksi ennen kuulematon kappale radiosta kuultuna) harvoin koskettaa. Tarvitsen kosketukseen enemmän!
Kun nyt ymmärrän tämän ja katson tutkijanpolkuani taaksepäin, voin vain nauraa. Kuinka kauas tai kauan pitää katsoa nähdäkseen lähelle? Mikä lie tiedostamaton ohjannut valintojani tutkijana, kun väitöstutkimukseni aihe on 1880-1930 -luvuilla syntyneiden eteläpohjalaisten soittajien elämänkertomusten ja musiikkityylin tutkimus - ei toisistaan erillisinä, vaan limittäisinä.
Totesin itselleni, että Daven kappaleet (joista en oikein pitänyt kuullessani niitä ekaa kertaa cd:ltä) alkoivat muuttua mukavammiksi, pidettävämmiksi mitä enemmän niitä kuulin. Ne alkoivat muuttua kerta kerran jälkeen "paremmiksi" ehkä myös sen takia, että olin oppinut tuntemaan Davea persoonana.
Daven jälkeen ajatukset siirtyi automaattisesti Yöhön, koska sitä kauttahan nämä Dave-keikatkin meille tulivat. Keväällä 2003 kun Pike soitti mulle, että lähdenkö kiertämään Yön kanssa, en juuri tuntenut Yön biisejä (poikkeuksina Joutsenlaulu ja Rakkaus on lumivalkoinen). En myöskään juurikaan arvostanut yhtyettä ja sen edustamaa genreä. (Tuota en toki etnomusikologina saisi koskaan sanoa ääneen. Ja tyhmäähän sen kirjoittaminen nettiin on myös siltä kannalta, että esimerkiksi Olli sattuisi lukemaan joskus tätä blogia. Mutta jos sellainen vahinko kävisi, niin jatka eteenpäin, parempaa on luvassa.) Oltiin syksyllä 2003 tehty jo monta keikkaa yhtyeen kanssa. Vasta Porin keikalla menin ensimmäistä kertaa (ekalla puoliajalla, kun me ei soitettu) yleisön joukkoon kuuntelemaan. Bändi kuulosti yllätyksekseni hyvältä!
Meillä oli kyseisenä päivänä Porissa kaksi keikkaa, joten välissä oli paljon odotusaikaa. Ollin kirja Yhden yön tarina oli takahuoneen pöydällä. Nappasin sen käteeni. Tarkoituksenan oli hieman selailla sitä. Huomasin lueskelevani sitä sieltä täältä ja vähitellen uppoutuvani tuohon elämäkertatyyppiseen kirjaan yhvä syvemmin. Kun jälkimmäinen Porin keikoista alkoi, menin jälleen yleisön joukkoon kuuntelemaan. Tällä kertaa olin vaikuttunut! Varsinkin Ollin arvostus mun silmissäni nousi aivan valtavasti! Mä kuuntelinkin heidän musiikkiaan aivan eri tavalla. Mun korvat avautuivat AIVAN eri tavalla koko musiikille nyt, kun tunsin vähän enemmän bändin elämänhistoriasta, kontekstista.
"You must learn HOW to hear."
(Paul Seyni to antropologist Paul Stoller 1984, 560.)
* * *
Kun nyt jälkikäteen analysoin tuota kokemista, pystyn ymmärtämään miksi ehkä juuri tuolloin herkistyin elämäkerralliselle kirjalle. Kirjoitin tuohon samaan aikaan syksyllä 2003 graduani. Graduni aihe oli mestarikansanlaulaja Erkki Rankaviidan elämäkerta ja repertuaari. Olin toki tutustunut Erkin lauluihin jo ennen Erkkiin tutustumista, mutta varsinaisen kosketuksen nuo laulut minuun tekivät vasta sen jälkeen, kun olin tutustunut Erkkiin ja vaimoonsa Sanniin. Erkin elämäkerran kirjoittamisen jälkeen laulut ovat kerta toisensa jälkeen saaneet minussa aikaan kylmät väreet ja kostuneet silmät.
En ollut ymmärtänyt noiden kokemusten merkitystä ennen eilisaamua. Ja nyt kirjoittaessani silmäni kostuvat jälleen... Jos joku kysyisi minulta, mikä on lempikappaleeni, vastaus olisi hyvin helppo antaa: Tsuumin Käytävä. Mutta miksi? Siksikö, että kappale on niin kaunis ja herkkä ja taidolla sävelletty ja soitettu? Siksikö, että aviomieheni on säveltänyt sen? Siksikö, että sisareni soittaa bändissä pianoa? Siksikö, että Käytävä on sävelletty Jannen ja Pauliinan häämarssiksi? Vai kaikkien näiden osien summasta ja siksi, että (vähättelemättä kappaletta, sen säveltäjää tai soittajia) tunnen kontekstin NIIN läheisesti ja hyvin? Sävellys merkitsee minulle PALJON enemmän kuin vain hienosti peräkkäin laitettuja säveliä :) (Hannu älä loukkaannu! Käytävä on pelkkänä sävellyksenäkin UPEA ja tiedät sen. Ja niin tietää moni muukin!)
Pysähdyn tuijottamaan työhuoneeni ikkunasta ulos. Huomaan ajattelevani, että musiikki irrallisina, minulle tuntemattomina kappaleina harvoin merkitsee minulle paljon/mitään. Se harvoin koskettaa. Saan harvoin sitä tunnetta, jota Liora Bresler kutsui aiemmin päivällä käsitteellä 'connection'. Minulle musiikin merkitys syntyy kontekstista. Se syntyy tiedon ja tunteen vuorovaikutuksessa. Pelkkä tieto esittäjästä tai säveltäjästä (esimerkiksi jos lukisin säveltäjän X elämäkertaa) harvoin koskettaa. Pelkkä sävellys (esimerkiksi ennen kuulematon kappale radiosta kuultuna) harvoin koskettaa. Tarvitsen kosketukseen enemmän!
Kun nyt ymmärrän tämän ja katson tutkijanpolkuani taaksepäin, voin vain nauraa. Kuinka kauas tai kauan pitää katsoa nähdäkseen lähelle? Mikä lie tiedostamaton ohjannut valintojani tutkijana, kun väitöstutkimukseni aihe on 1880-1930 -luvuilla syntyneiden eteläpohjalaisten soittajien elämänkertomusten ja musiikkityylin tutkimus - ei toisistaan erillisinä, vaan limittäisinä.
Liora Breslerin luento
Lähdin aamulla kotoa kohti Helsinkiä junalla - väsyneenä, mutta odottavaisena. Tosin käytin muutaman minuutin aamulla miettimiseen, että onko luento 4h matkustamisen arvoinen (edestakas). Mutta lähdin kuitenkin. Ja onneksi lähdin!
Luento What musicianship can teach educational research oli pienessä seminaarihuoneessa. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä - tarkasti ottaen seitsemän luennoitsija mukaan lukien. Koska väkeä oli niin vähän ja koska Liora Bresler oli ihana naisihminen :) pyysi hän, että jokainen kertoisi kuka oli ja mitä teki ja niin edelleen.
Luento oli tosi antoisa, mutta se tuntui NIIN lyhyeltä ja NIIN pintapuoliselta Lioran tietotaitoon nähden (ks. http://www.ed.uiuc.edu/ci/fsd/liora). Jotenkin tuntui, että olisimme vain saaneet kurkistaa hänen kertomansa kautta siihen kaikkeen, mitä hän oli tehnyt muusikkona, opettajana ja tutkijana. Toki mun mielestä oli ihanaa pelkästään jo se, että hänellä oli tuon saman kolmen ammatin yhdistelmä kuin minullakin :) vaikka hänen suuntautumisensa oli selvästi enemmän taidemusiikin kentällä. Tosin hän kertoi osallistuneensa joskus aikoinaan etnomusikologian luentosarjaan ja ajatelleensa, että "tuo ei AINAKAAN ole minun juttuni". Mutta sittemmin hän oli tavannut Bruno Nettlin ja kahden tunnin keskustelun jälkeen Nettlin kanssa hän oli sitä mieltä, että etnomusikologia on valloittava tieteenala. Tämän jälkeen heistä tulikin Nettlien kanssa perhetutut!
Joka tapauksessa Liora lausui muutamia ihan kuolemattomia lauseita, ja mulle jäi sellainen olo, että pitäisi lähteä Illinoisiin tutustumaan paremmin Lioraan ja hänen tutkimuksiinsa. No ehkä kuitenkin ensin riittää hänen tekstiensä syvällisempi lukeminen ja tutkiskelu kotisuomessa :) Joka tapauksessa luennossa yhdistyi moni asia, joista sain jotain itselleni sekä tutkijana, pedagogina että muusikkona!
"We shape the study, and the study shapes us."
"If you really do something you enjoy, you will be rewarded."
"In performance it's not about playing right notes or talking right things, it's about connecting to audience."
"Self-esteem does not come from teacher's positivity. It comes from connection."
Luento What musicianship can teach educational research oli pienessä seminaarihuoneessa. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä - tarkasti ottaen seitsemän luennoitsija mukaan lukien. Koska väkeä oli niin vähän ja koska Liora Bresler oli ihana naisihminen :) pyysi hän, että jokainen kertoisi kuka oli ja mitä teki ja niin edelleen.
Luento oli tosi antoisa, mutta se tuntui NIIN lyhyeltä ja NIIN pintapuoliselta Lioran tietotaitoon nähden (ks. http://www.ed.uiuc.edu/ci/fsd/liora). Jotenkin tuntui, että olisimme vain saaneet kurkistaa hänen kertomansa kautta siihen kaikkeen, mitä hän oli tehnyt muusikkona, opettajana ja tutkijana. Toki mun mielestä oli ihanaa pelkästään jo se, että hänellä oli tuon saman kolmen ammatin yhdistelmä kuin minullakin :) vaikka hänen suuntautumisensa oli selvästi enemmän taidemusiikin kentällä. Tosin hän kertoi osallistuneensa joskus aikoinaan etnomusikologian luentosarjaan ja ajatelleensa, että "tuo ei AINAKAAN ole minun juttuni". Mutta sittemmin hän oli tavannut Bruno Nettlin ja kahden tunnin keskustelun jälkeen Nettlin kanssa hän oli sitä mieltä, että etnomusikologia on valloittava tieteenala. Tämän jälkeen heistä tulikin Nettlien kanssa perhetutut!
Joka tapauksessa Liora lausui muutamia ihan kuolemattomia lauseita, ja mulle jäi sellainen olo, että pitäisi lähteä Illinoisiin tutustumaan paremmin Lioraan ja hänen tutkimuksiinsa. No ehkä kuitenkin ensin riittää hänen tekstiensä syvällisempi lukeminen ja tutkiskelu kotisuomessa :) Joka tapauksessa luennossa yhdistyi moni asia, joista sain jotain itselleni sekä tutkijana, pedagogina että muusikkona!
"We shape the study, and the study shapes us."
"If you really do something you enjoy, you will be rewarded."
"In performance it's not about playing right notes or talking right things, it's about connecting to audience."
"Self-esteem does not come from teacher's positivity. It comes from connection."
keskiviikko 10. lokakuuta 2007
Muistelua viime viikon torstain (4.10.2007) tapahtumista…
Ajettiin isin kanssa Martin ja Armin talon pihalle hyvissä ajoin ennen yhtä. Oltiin sovittu poikien kanssa, että yhden aikaan tavataan. Ja Martti oli kutsunut meidän kotiinsa. Siihen Isojoen kirkonkylälle, meijeriä vastapäätä. Vähän mua tietenkin jännitti, kun ekaa kertaa esittelin työtäni ja suunnitelmiani kaikille yhtä aikaa! Minkälaisen vastaanoton mun esityksistä tekemä alustava käsikirjoitus saisi pojilta?
Olin toki haastatellut jokaista aikaisemmin. Oltiin juteltu mun tutkimuksesta. Oltiin soiteltu yhdessä – keikkojakin :) Mutta silti jotenkin koko sen hetkisen kokonaisuuden esittely kaikille tuntui jotenkin isolta asialta.
Kun kaikki istuivat tukevasti penkeissään ja kuulumiset oli vaihdettu, jaoin heille kaikille heitä varten kirjoittamani esityksellisen osion käsikirjoitukset. Kävin sen läpi – erityisesti ne kohdat, jotka koskivat heitä – ja esittelin heille mun työtäni laajemminkin. Pojat vaikuttivat olevan aidosti innoissaan :) Kuten minä itsekin.
Toki tarkoitus oli tälläkin kerralla myös soitella – tietenkin! Ja Lasse raahasi oikein koskettimensakin paikalle varta vasten! Paulilla oli tietenkin viulu mukana! Soitettiin Paulin ja Lassen ”nuottivihoista” kaikkia vanhoja pelimannibiisejä, joita he olivat soittaneet Isojoen pelimannien aikaan joskus 1970–1980 -luvuilla. Mulla oli nauhoitus pyörimässä ja ONNEKSI he ihan oma-aloitteisesti aina kertoivat keneltä tämä soite on opittu ja koska ja niin edelleen. Soitettiin toki joitakin
uudempiakin, mutta tällä kertaa painopiste oli vanhemmissa. Paulin nuottivihko oli mahtava! Siihen oli kirjoitettu yhdelle aukeamalle n.10 kappaleen alkumelodiat. Joistain Pauli ei itse saanut selvää, mutta kun soitin heille ekat 2 tai 4 tahtia, niin jo tuli koko biisi kaikkine osineen. Ja minä yritin pysyä perässä. Ihan tietoisesti en soittanut nuoteista silloinkaan, kun Lassella sattui joistain kappaleista sellaiset olemaan. Halusin opetella korvakuulolta, kuten hekin ovat ne oppineet Kankaanpään Yrjöltä tai Pentilän Vilikiltä tai Salosen Emmiltä…Varsinkin
Martissa huomasin mahtavan piirteen: ikää alkaa olemaan, eikä sormet välttämättä enää pelaa ihan samalla tavalla kuin 50 vuotta aiemmin, niin SILTI päässä tai koko kehossa soi melodia heti hänen kuultuaan tuon soittamani pienenpienen, kahden tahdin alun. Kappaleen alku on kuin muistuma jostain vanhasta, tutusta ja rakkaasta.Kehon eleistä näki, että kappale soi Martin sisällä juuri sellaisena kuin hän haluaa sen kuulla, juuri sellaisena kuin hän on sen ehkä ensimmäisiä kertoja kuullut tai itse nuorempana soittanut. Joka tapauksessa se oli ihana huomata! Se oli tärkeää huomata! Kappale ei soi vain korvissa tai päässä tai sormissa. Se soi koko kehossa - vielä silloinkin, kun sormet tai korvat eivät enää toimi samalla tavalla kuin 50 vuotta sitten.
Kuvat: Timo Talvitie
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)