Nostan viulun olalle. Asetan jousen kielelle. Kuuntelen vielä kerran Vanhan kauhajokisen häävalssin läpi Paavon soittamana. Painan cd:n kappaleen alkuun ja alan soittaa mukana. (Ks. Paavosta ja hänen soittamastaan kappaleesta tarkemmin tekstistä Uuden kappaleen opettelua – Osa 2.)
Paavon jousenkäyttö on sujuvaa ja harjoiteltua. Hän soittaa pitkillä jousilla ja kaarittaa säveliä mielestäni loogisesti. Koen, että Paavon soittamat jousitukset tuntuvat omaan käteenkin loogisilta ja luontevilta. Hänen kanssaan on helppo soittaa. Hänen soittotapansa on kenties lähempänä omaani kuin muiden aineistoni soittajien.
Paavon 4-sormella (pikkurilli) tekemä asemanvaihto tuntuu itsestäni hieman oudolta. Pikkurilli siis siirtyy 1.asemasta 3.asemaan (h²-sävelestä d³-säveleen) nelossormen vahvalla glissandolla. Oudolta se minusta sekä kuulostaa että ennen kaikkea tuntuu ehkä monestakin syystä. Ensinnäkin asemanvaihtojen opetus numero yksi on ollut se, että asemanvaihdot harjoitellaan apusävelen kautta. Eli menen ensin 1-sormelle (e-kielellä siis a²-säveleen) ja sitten laitan sormen paikalleni. Nyt 1-sormen ei ole varsinaisesti mahdollista auttaa, koska 4-sormi liukuu glissandolla 3.asemaan. Toinen saamani opetus on ollut se, että mitä vähemmän asemanvaihdot kuuluvat, sen parempi. Paavon soitossa asemanvaihto päinvastoin korostuu – sitä ikään kuin osoitetaan sormella. Kolmanneksi asemanvaihto 4-sormelta 4-sormelle on hyvin harvinainen. Yleensä asemanvaihdot koetetaan järjestää melodiaan siten, että ne saadaan mahdollisimman kuulumattomiksi eli vaihto tapahtuu esimerkiksi vapaan kielen aikana tai ”varmassa paikassa”. Paavon soittama asemanvaihto 4-sormelta 4-sormelle ei varsinaisesti ole sellainen ”varma” kohta, mutta glissando (eli säveleltä toiselle liukuminen) poistaa tämän oikean sävelen löytämisen ongelman.
Paavon soittamana tuo glissandot kuulostavat jotenkin meheviltä ja keinuvilta. Huomaan, että minun pitää painaa sormi vahvasti pohjaan, että saan omat glissandoni kuulostamaan samalta. Ne meinaavat jäädä hieman hennoiksi Paavon soiton rinnalla. Paavolle, joka on oikealta ammatiltaan ollut metsätyömies, tuo vahvuus on tuskin ollut ongelma – ehkä pikemminkin päinvastoin. Metsätyömieheksi vahvoine käsivarsineen ja isoine käsineen hän soittaa mielestäni yllättävänkin herkästi, ja jousi lipuu kielillä soljuvasti ja kevyesti.
(Ääni- ja nuottiesimerkit koetan liittää tekstin oheen mahdollisimman pian...)
torstai 10. tammikuuta 2008
Analyyttinen kuuntelu
Vanhan kauhajokelaisen häävalssin melodia sujuu jo. Kappale on nyt opeteltu. Kuitenkin tutkimukseni kannalta työ on vasta alkamassa. Osaan soittaa kappaleen kuten itse sen soittaisin. Toki esimerkkinä, esikuvana olleen Paavo Santaheinin soitto on varmasti vaikuttanut tulkintaani, mutta soitan valssia kuitenkin omalla soittotavallani ja tyylilläni. Seuraava vaihe, varsinaisen analyysin kohde on Paavon soittotyyli. Koetan muuttaa omaa soittotapaani lähemmäs Paavon soittotapaa. Mitä soitamme eri tavalla? Mitä samalla tavalla? Miten Paavo kaarittaa, jousittaa melodian? Miten ja missä kohdassa hän tekee asemanvaihdon? Minkälainen on äänen väri, laatu, sävy?
Istun yliopiston harjoitushuoneessa. Viulu lepää sylissäni. Kuuntelen Paavon soittoa. Keskitän huomioni vuoroin jousituksiin sekä yleisemmin jousen käyttöön, vuoroin asemanvaihtoon tai äänen väriin.
Tästä valssista kuulen mielestäni erittäin selkeästi eron tanssimuusikon ja hääpelimannin välillä. Paavo on tehnyt soittajanuransa kierrellen tanssipaikkoja mitä erilaisimpien yhtyeiden kanssa. Ohjelmistossa ovat olleet niin valssit, jenkat, tangot kuin foksitkin. Paavo soittaa paljon glissandoja – suurempia ja pienempiä. Myös asemanvaihdot hän tekee samaa glissandosaundia noudattaen. Ne kuuluvat kunnolla. Hän ei edes yritä peitellä niitä, vaan päinvastoin liioittelee niitä, tekee niistä merkittäviä. Paavon vibraatto on leveähköä ja hän käyttää sitä harkitusti. Hän myös muuntelee sitä ikään kuin valssin intensiteetin mukaan. Alussa vibraattoa ei kuulu juuri lainkaan, asemanvaihtokohtaa (joka on kappaleen kohokohta) lähestyttäessä vibraatto lisääntyy ja laajenee. Hänen jousenkäsittelytaitonsa ei kuulosta lainkaan kömpelöltä, päinvastoin. Soitto on sujuvaa.
Paavo soittaa kappaleen A- ja B-osat erityylisesti. A-osa on svengaavampi. B-osa selvästi laulavampi tai jopa virtuoottisempi. Vibraatto, joka A-osassa ei juuri kuulu, nousee esiin hei B-osan ykkösiskusta lähtien – ja kuten jo mainittu aina lisääntyen ja laajentuen kohokohtaa lähestyttäessä. En tiedä kuinka tarkasti soittaja itse on näitä asioita analysoinut. En tiedä tekeekö hän muutokset tarkoituksellisesti. Joka tapauksessa vibraatto kuulostaa Paavon soitossa samalla taalla koristeelta kuin hänen tekemänsä glissandot tai korusävelet. Se ei ole jatkuvaa taustahälyä, käden jatkuvaa liikettä. Se kuulostaa harkitummalta ja tietoiselta.
Istun yliopiston harjoitushuoneessa. Viulu lepää sylissäni. Kuuntelen Paavon soittoa. Keskitän huomioni vuoroin jousituksiin sekä yleisemmin jousen käyttöön, vuoroin asemanvaihtoon tai äänen väriin.
Tästä valssista kuulen mielestäni erittäin selkeästi eron tanssimuusikon ja hääpelimannin välillä. Paavo on tehnyt soittajanuransa kierrellen tanssipaikkoja mitä erilaisimpien yhtyeiden kanssa. Ohjelmistossa ovat olleet niin valssit, jenkat, tangot kuin foksitkin. Paavo soittaa paljon glissandoja – suurempia ja pienempiä. Myös asemanvaihdot hän tekee samaa glissandosaundia noudattaen. Ne kuuluvat kunnolla. Hän ei edes yritä peitellä niitä, vaan päinvastoin liioittelee niitä, tekee niistä merkittäviä. Paavon vibraatto on leveähköä ja hän käyttää sitä harkitusti. Hän myös muuntelee sitä ikään kuin valssin intensiteetin mukaan. Alussa vibraattoa ei kuulu juuri lainkaan, asemanvaihtokohtaa (joka on kappaleen kohokohta) lähestyttäessä vibraatto lisääntyy ja laajenee. Hänen jousenkäsittelytaitonsa ei kuulosta lainkaan kömpelöltä, päinvastoin. Soitto on sujuvaa.
Paavo soittaa kappaleen A- ja B-osat erityylisesti. A-osa on svengaavampi. B-osa selvästi laulavampi tai jopa virtuoottisempi. Vibraatto, joka A-osassa ei juuri kuulu, nousee esiin hei B-osan ykkösiskusta lähtien – ja kuten jo mainittu aina lisääntyen ja laajentuen kohokohtaa lähestyttäessä. En tiedä kuinka tarkasti soittaja itse on näitä asioita analysoinut. En tiedä tekeekö hän muutokset tarkoituksellisesti. Joka tapauksessa vibraatto kuulostaa Paavon soitossa samalla taalla koristeelta kuin hänen tekemänsä glissandot tai korusävelet. Se ei ole jatkuvaa taustahälyä, käden jatkuvaa liikettä. Se kuulostaa harkitummalta ja tietoiselta.
keskiviikko 9. tammikuuta 2008
Uuden kappaleen opettelu - Osa 2.
Kertomuksen voisi kai aloittaa jo 1980-luvun alkuvuosilta, jolloin kävimme isän ja äidin kanssa kuuntelemassa Keski-Uudenmaan seudulla monen monta konserttia ja matineaa, jossa eri-ikäiset soittajat soittivat mitä erilaisimpia kappaleita eri instrumenteilla. Pienen tytön päässä pyöri kai mitä hurjimpia ajatuksia siitä mikä olisi juuri minun soittimeni. Kesällä 1984 ajatukset olivat lakanneet pyörimästä ja tiesin sen... Viulu. Syksyllä alkoivat soittotunnit. Opettelin – C-kaseteilta kappaleita kuuntelemalla, opettajani kärsivällisellä ohjauksella ja vanhempieni ehtymättömällä kannustuksella – ensin Pikkupupua, sitten Tuiki tuiki tähtöstä, Soutulaulua, Täti Maijaa ja niin edelleen.
Nyt vuonna 2008 löytyy elämänhistoriastani kokemuksia viulunsoittamisesta 23 vuoden ajalta, klassista ja kansanmusiikkia, konsertteja ja tutkintoja, leirejä ja kursseja, yhtyeitä ja orkestereita, ammattiopintoja ja opettajaopintoja. Viulunsoiton opettamisestakin on kertynyt kokemuksia jo 10 vuoden ajalta. Ja silti – vai juuri siksi – minun täytyy pysähtyä ja miettiä vastausta pitkään, kun kysyn itseltäni miten opettelen uuden kappaleen. Ehkä vastaus olisi helpompi antaa jos kysyjänä olisi joku muu kuin tutkija, joka aikoo kirjoittaa siitä väitöskirjaansa.
Päästäkseni paneutumaan opetteluprosessin yksityiskohtiin päätin olla luottamatta muistiini. Päätin opetella uuden kappaleen ja kirjoittaa päiväkirjanomaisesti muistiin jokaisen huomionarvoisen vaiheen, jokaisen mielestäni tärkeän havaintoni. Valitsin opeteltavaksi kappaleeksi Vanhan kauhajokelaisen häävalssin, jonka olin jo aikaisemmin valinnut osaksi tutkimusaineistoani. Olin kuunnellut kappaleen aikanaan muutaman kerran, mutta en ollut koskaan soittanut sitä. Häävalssin on arkistonauhalle (AK 0101/6) soittanut karijokinen Paavo Santaheini (s.1926) vuonna 1955 Virroilla järjestetyissä kansansoittokilpailuissa. Löysin samasta valssista myös karijokisen Viljo Virtasen (1896–1977) vuonna 1973 soittaman toisinnon nimellä Könnin valssi (AK 2872/13). Opettelun (ja soittotyylin tutkimuksen kannalta myös imitoinnin ja analyysin) kohteeksi valitsin Paavo Santaheinin soittaman toisinnon.
Aloitin opettelun kuuntelemalla kappaletta (molempia toisintoja) kirjoitustyöni ohessa. Kuulokkeet korvilla muuhun työhön syventyen sävelet vilisivät korvissani ikään kuin taustamusiikkina. Toki hetkittäin huomasin sormien pysähtyneen näppäimistöllä, katseen tuijottavan tyhjää ja keskittymisen siirtyneen korvissa soivaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin hyräileväni kappaletta arkistonauhan mukana. Se soi mielessä myös kävellessäni lounaalle tai töiden jälkeen linja-autolle.
Seuraava havaintoni olivat vasemman käden sormet, jotka rummuttivat peukaloon Vanhan kauhajokelaisen häävalssin melodiaa – hetkittäin vain jotain pientä pätkää, silloin tällöin samaa kappaletta alusta loppuun uudelleen ja uudelleen. Välillä yritin tietoisesti vaihtaa kappaletta, hyräillä jotakin toista melodiaa mielessäni. Myös sormet vaihtoivat kappaletta. Jos kappaleessa ilmeni kohta, jota en muistanut tai osannut, koettivat sormeni haparoida oikeita säveliä siinä onnistumatta. Tuo kohta täytyi kuunnella uudelleen ja uudelleen, jotta sormet oppivat melodiansa. Hämmästyttävää oli se, että kaikki tempot olivat hyräillessäni todella hitaita - ei pelkästään Häävalssin vaan monen muunkin kappaleen kohdalla. Ehdin jo pohtimaan syntyjä syviä "omasta henkilökohtaisesta tempostani", sydämen sykkeen ja hengityksen nopeudesta, kunnes päivien kuluessa huomasin kappaleen nopeutuvan mielessäni ja sormien rummuttavan peukaloa yhä reippaammin. Prosessoiko mieleni, alitajuntani tätä kappaletta hyräillessäni - salaa tietämättäni :) Ehkä hämmästyttävin oli havainto, että osatessani jo hyräillä melodian ja sormitusten jo mielestäni sujuessa, huomasin toistavani erästä samaa lyhyttä kohtaa uudelleen ja uudelleen. Aina samasta kohdasta lähtien samaan kohtaan asti. Miksi? Pydähdyin kuuntelemaan mielessäni pyörivää melodiaa, hidastin sormienkin tempoa ja huomasin: kyseisessä kohdassa oli asemanvaihto, jota sormeni eivät hallinneetkaan täsmällisesti. Sormet eivät voineetkaan soittaa turvallisesti 1.asemassa, vaan minun piti ikään kuin visualisoida kädelleni mielessäni tuo välimatka 1.aseman sävelestä tuohon korkeaan ääneen. Asemanvaihto ja käden liikkeen suuruus jäivät kuitenkin häiritsemään sen verran, että avasin viulukoteloni ja näppäilin melodian muutaman kerran läpi. Johan alkoi kappalekin taas rullaamaan mielessä alusta loppuun, eikä vain "vaikean asemanvaihtopaikan" kohdalta :)
Tämän kaiken jälkeen varsinainen kappaleen läpisoittaminen tuntuu sivuseikalta ja rutiinilta. Sormet kulkevat otelaudalla ja jousi kielten päällä melodian mukaisesti.
Nyt vuonna 2008 löytyy elämänhistoriastani kokemuksia viulunsoittamisesta 23 vuoden ajalta, klassista ja kansanmusiikkia, konsertteja ja tutkintoja, leirejä ja kursseja, yhtyeitä ja orkestereita, ammattiopintoja ja opettajaopintoja. Viulunsoiton opettamisestakin on kertynyt kokemuksia jo 10 vuoden ajalta. Ja silti – vai juuri siksi – minun täytyy pysähtyä ja miettiä vastausta pitkään, kun kysyn itseltäni miten opettelen uuden kappaleen. Ehkä vastaus olisi helpompi antaa jos kysyjänä olisi joku muu kuin tutkija, joka aikoo kirjoittaa siitä väitöskirjaansa.
Päästäkseni paneutumaan opetteluprosessin yksityiskohtiin päätin olla luottamatta muistiini. Päätin opetella uuden kappaleen ja kirjoittaa päiväkirjanomaisesti muistiin jokaisen huomionarvoisen vaiheen, jokaisen mielestäni tärkeän havaintoni. Valitsin opeteltavaksi kappaleeksi Vanhan kauhajokelaisen häävalssin, jonka olin jo aikaisemmin valinnut osaksi tutkimusaineistoani. Olin kuunnellut kappaleen aikanaan muutaman kerran, mutta en ollut koskaan soittanut sitä. Häävalssin on arkistonauhalle (AK 0101/6) soittanut karijokinen Paavo Santaheini (s.1926) vuonna 1955 Virroilla järjestetyissä kansansoittokilpailuissa. Löysin samasta valssista myös karijokisen Viljo Virtasen (1896–1977) vuonna 1973 soittaman toisinnon nimellä Könnin valssi (AK 2872/13). Opettelun (ja soittotyylin tutkimuksen kannalta myös imitoinnin ja analyysin) kohteeksi valitsin Paavo Santaheinin soittaman toisinnon.
Aloitin opettelun kuuntelemalla kappaletta (molempia toisintoja) kirjoitustyöni ohessa. Kuulokkeet korvilla muuhun työhön syventyen sävelet vilisivät korvissani ikään kuin taustamusiikkina. Toki hetkittäin huomasin sormien pysähtyneen näppäimistöllä, katseen tuijottavan tyhjää ja keskittymisen siirtyneen korvissa soivaan musiikkiin. Jossain vaiheessa huomasin hyräileväni kappaletta arkistonauhan mukana. Se soi mielessä myös kävellessäni lounaalle tai töiden jälkeen linja-autolle.
Seuraava havaintoni olivat vasemman käden sormet, jotka rummuttivat peukaloon Vanhan kauhajokelaisen häävalssin melodiaa – hetkittäin vain jotain pientä pätkää, silloin tällöin samaa kappaletta alusta loppuun uudelleen ja uudelleen. Välillä yritin tietoisesti vaihtaa kappaletta, hyräillä jotakin toista melodiaa mielessäni. Myös sormet vaihtoivat kappaletta. Jos kappaleessa ilmeni kohta, jota en muistanut tai osannut, koettivat sormeni haparoida oikeita säveliä siinä onnistumatta. Tuo kohta täytyi kuunnella uudelleen ja uudelleen, jotta sormet oppivat melodiansa. Hämmästyttävää oli se, että kaikki tempot olivat hyräillessäni todella hitaita - ei pelkästään Häävalssin vaan monen muunkin kappaleen kohdalla. Ehdin jo pohtimaan syntyjä syviä "omasta henkilökohtaisesta tempostani", sydämen sykkeen ja hengityksen nopeudesta, kunnes päivien kuluessa huomasin kappaleen nopeutuvan mielessäni ja sormien rummuttavan peukaloa yhä reippaammin. Prosessoiko mieleni, alitajuntani tätä kappaletta hyräillessäni - salaa tietämättäni :) Ehkä hämmästyttävin oli havainto, että osatessani jo hyräillä melodian ja sormitusten jo mielestäni sujuessa, huomasin toistavani erästä samaa lyhyttä kohtaa uudelleen ja uudelleen. Aina samasta kohdasta lähtien samaan kohtaan asti. Miksi? Pydähdyin kuuntelemaan mielessäni pyörivää melodiaa, hidastin sormienkin tempoa ja huomasin: kyseisessä kohdassa oli asemanvaihto, jota sormeni eivät hallinneetkaan täsmällisesti. Sormet eivät voineetkaan soittaa turvallisesti 1.asemassa, vaan minun piti ikään kuin visualisoida kädelleni mielessäni tuo välimatka 1.aseman sävelestä tuohon korkeaan ääneen. Asemanvaihto ja käden liikkeen suuruus jäivät kuitenkin häiritsemään sen verran, että avasin viulukoteloni ja näppäilin melodian muutaman kerran läpi. Johan alkoi kappalekin taas rullaamaan mielessä alusta loppuun, eikä vain "vaikean asemanvaihtopaikan" kohdalta :)
Tämän kaiken jälkeen varsinainen kappaleen läpisoittaminen tuntuu sivuseikalta ja rutiinilta. Sormet kulkevat otelaudalla ja jousi kielten päällä melodian mukaisesti.
Uuden kappaleen opettelu - Osa 1.
”No ensimmäisenä ennen varsinaisen tarkemman analyysin aloittamista mä tietenkin opettelen sen uuden biisin”, sanoin seminaarissa sen enempää asiaa ajattelematta, puolihuolimattomasti.
Minut pysäytettiin heti: ”Niin miten sä opettelet?”
”Miten niin miten opettelen? No… opettelen niinkun uusi kappale nyt opetellaan.”, huomasin hieman ihmeissäni ja keskeytyksestä närkästyneenä ajattelevani. Samalla hetkellä jostain alitajunnasta alkoi nousta epämääräinen ajatus tutkijasta tutkijana ja muusikosta muusikkona. Jos tutkija ei ole muusikko, niin onko hänelle uuden kappaleen opettelun tapa itsestäänselvyys? Jos muusikko ei ole tutkija, niin tuleeko hän edes ajatelleeksi, että opettelemista pitäisi jotenkin käsitteellistää tai sen enempää analysoida? Mutta jos tutkija-pedagogi-muusikko aikoo kirjoittaa soittamisesta, soittotyylin muuttumisesta tai uuden soitteen opettelemisesta, niin eikö hänen tule sekä opetella että kuvata tuon opettelun prosessi? Jos ilmeeni olikin hetken hieman närkästynyt tai hämmentynyt, kääntyivät kasvoni kohti tuota kysyjää ja silmistäni kenties paistoi valo ja into. Todellakin kuinka paljon minulla onkaan vielä opeteltavaa ja itseltäni kysyttävää!
”Kuvaa ja selitä mitä sä opetellessasi teet! Aukikirjoita se koko prosessi! Ja mitä yksityiskohtaisemmin sen parempi.”, jatkoi tuo sama kysymyksen esittäjä.
Minut pysäytettiin heti: ”Niin miten sä opettelet?”
”Miten niin miten opettelen? No… opettelen niinkun uusi kappale nyt opetellaan.”, huomasin hieman ihmeissäni ja keskeytyksestä närkästyneenä ajattelevani. Samalla hetkellä jostain alitajunnasta alkoi nousta epämääräinen ajatus tutkijasta tutkijana ja muusikosta muusikkona. Jos tutkija ei ole muusikko, niin onko hänelle uuden kappaleen opettelun tapa itsestäänselvyys? Jos muusikko ei ole tutkija, niin tuleeko hän edes ajatelleeksi, että opettelemista pitäisi jotenkin käsitteellistää tai sen enempää analysoida? Mutta jos tutkija-pedagogi-muusikko aikoo kirjoittaa soittamisesta, soittotyylin muuttumisesta tai uuden soitteen opettelemisesta, niin eikö hänen tule sekä opetella että kuvata tuon opettelun prosessi? Jos ilmeeni olikin hetken hieman närkästynyt tai hämmentynyt, kääntyivät kasvoni kohti tuota kysyjää ja silmistäni kenties paistoi valo ja into. Todellakin kuinka paljon minulla onkaan vielä opeteltavaa ja itseltäni kysyttävää!
”Kuvaa ja selitä mitä sä opetellessasi teet! Aukikirjoita se koko prosessi! Ja mitä yksityiskohtaisemmin sen parempi.”, jatkoi tuo sama kysymyksen esittäjä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)