Pienestä painostuksesta ja kahden ihanan ja tärkeän ihmisen myötävaikutuksesta (KIITOS isi ja Juuli!) syntyi loistava ajatus kirjoittaa tutkimukseni matkapäiväkirjaa blogiin muidenkin kuin vain itseni luettavaksi. Matkapäiväkirjaan kirjoitan ajatuksiani matkan varrelta, tien vierestä ja välipysäkeiltä. Ja toivon saavani liitettyä tekstini oheen myös kuvia, videota, ääninauhaa...

”Tärkeintä ei ole perille pääsy vaan matkalla olo” on NIIN totta. Mutta tässä tapauksessa täytyy kyllä myöntää, että myös se, mikä odottaa perillä on minulle todella tärkeää. Siellä odottaa väitöstyö: esityksellinen osio sen kaikkine konsertteineen sekä väitöskirja esitystallenteineen.


Tutkimusmatkan aikana mukaan on tarttunut eteläpohjalaisten soittajien elämänkertomuksia ja soitteita. Niiden avulla koetan musisoivana tutkijana selvittää: miten 1880-1930-luvuilla syntyneiden viulunsoittajien soittotyyli on muuttunut tanssimusiikin murroksessa; vai onko se muuttunut; mitkä ovat murroksen ilmentymät elämänkertomuksissa; mitkä asiat ovat säilyneet sukupolvesta toiseen murroksesta huolimatta?


perjantai 23. marraskuuta 2007

Palaute Soittaja oppijana -artikkelista :)

Jiiiiiippiiiiiii! Tänään saapui toimittajilta ensimmäinen palaute artikkelistani. Tekstini lähtee kuulemma nyt referee-lausujille, joilta saan palautteen tammikuun 10.pvään mennessä. Sen jälkeen teen omat korjaukseni tammikuun loppuun mennessä, jolloin lehti sitten lähtee painoon... ja ilmestynee näin ollen helmi-maaliskuussa. Mutta siis lehden päätoimittajalta (? vai artikkelini vastuutoimittajalta? ) tullut viesti piristi iltani ja huojensi mieleni artikkelin suhteen:

"Artikkelisi on selkeä, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ja olet myös noudattanut kiitettävästi kirjoitusohjeita!"

:)

torstai 22. marraskuuta 2007

Kolme roolia - kolme identiteettiä

Hieman horjuvin askelin lähestyn tilaa, jossa tutkija, muusikko ja pedagogi kohtaavat. Jokainen astuu tilaan omasta ovestaan. Ovien takana on menneisyys – yhteinen ja erillinen. Ne kietoutuvat toisiinsa muodostaen kokonaisuuden, sen mitä ja kuka olen tänä päivänä. En voi jättää menneisyyteni kokemuksia ja kertomuksia oven ulkopuolelle. Ne ovat merkityksellinen osa minua tutkijana, muusikkona ja pedagogina.

Olen kulkenut jokaisesta ovesta ennenkin ylläni roolivaatteet. Rooliasun vaihto ja uudet vuorosanat muuttavat minut tutkijasta pedagogiksi, pedagogista muusikoksi ja jälleen muusikosta tutkijaksi. Tällä kertaa astun jokaisesta kolmesta ovesta yhtä aikaa samaan tilaan ja koetan kirjoittaa siitä, mitä tilassa tapahtuu. Tilan keskellä odottaa viulu, soittimeni, johon tartun kaikista kolmesta identiteetistäni käsin. Ympärilläni tilassa ovat läsnä tutkimukseni kohteena olevien eteläpohjalaisten viulupelimannien soitteet, heidän elämänkertomuksensa ja valokuvansa. En pysty samaistumaan menneen ajan soittajiin tai elämään heidän kanssaan samassa ajassa, mutta voin yrittää ymmärtää heitä heidän arkistonauhoilta kuulemieni elämänkertomuksien avulla. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta soittaa heidän kaikkien kanssa heidän elinaikanaan, mutta voin ottaa soittokaverikseni myös arkistonauhan, jolle on tallennettu heidän soitteitaan. En voi soittaa heidän soittimillaan tai sormillaan, mutta voin soittaa samoja säveliä, samoja sävelmiä ja pyrkiä mukailemaan heidän soittonsa piirteitä. Näen valokuvasta kuinka soittajan jousikäsi on asettunut jousen päälle tai miten viulukäsi lepää viulunkaulalla. Muuttamalla oman jousi- tai viulukäteni asentoa lähemmäs kuvassa olevan soittajan asentoa, huomaan pääseväni lähemmäs myös samaa kuulokuvaa – oman soittimeni ja oman tyylini kautta.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Kaikki tiet vievät sinne, minne haluaa mennä

Niin on pitkä aika edellisestä tekstistäni! Voi kurjuus! Tässä välissä viimeistelin ja lähetin toimitukseen Soittaja oppijana -artikkelini. Putosi taas yksi taakka harteilta, kun torstai-iltana painoin sähköpostin Lähetä-painiketta. Hetkeksi piti pysähtyä miettimään, että mihin suuntaan sitä onkaan seuraavaksi voimansa kohdistettava. Samoin tässä välissä oli Kallio-Kuninkalassa tutkijakoulumme seminaari, jossa puhuin ensimmäistä kertaa kunnolla ja suuremmalle kuulijakunnalle väitöstyöni esityksellisestä osiosta. Vastaanotto oli valloittava! Olin valmistautunut perustelemaan ja väittelemään, kuulemaan kriittisiä kommentteja ja vielä kerran perustelemaan tekemiäni valintoja, mutta kuinka ollakaan tutkijakoululaiset kyselivät ja kannustivat ja innostivat! Huikeaa! Taas on asteen verran varmempi olo siitä, että näin minun on tehtävä. Näin minun kuuluu tehdä. Kiitos siitä!

Mistä tämä ajatus esityksellisestä osuudesta väitöstyössäni on oikein lähtöisin? Tätä aihetta pohdin pitkään ennen kyseistä puheenvuoroani tutkijakoulun seminaarissa. Päädyin jonnekin syvälle pohdintoihin tutkija-, pedagogi- ja viulisti-identiteeteistä, joista oli yllättävän vaikea kirjoittaa. (Olen aloittanut tämänkin tekstin jo kolmesti, mutta joka kerta olen päätynyt niin syvällisiin jopa ahdistaviin pohdintoihin, että on pitänyt hieman hengähtää ja antaa ajan kulua.) Kenties minun on vaikea astua itseni ulkopuolelle juuri nyt. Kenties vaikea etääntyä tehdyistä päätöksistä ja niiden syistä, kun koko prosessi on vielä käynnissä. Vaikea erottaa tutkijaa, pedagogia ja muusikkoa toisistaan, kun ne kaikki ajattelevat samoja ajatuksia, kokevat samoja kokemuksia, elävät samaa hetkeä samassa kehossa.

Kevät 2005 toi mukanaan suuria muutoksia elämääni, arkeeni. Sekä työni viulunsoitonopettajana että musiikkipedagogin opintoni väistyivät. Pyysin niitä väistymään. Tahdoin niiden väistyvän. Tahdoin kokeilla mihin minusta olisi tieteen saralla, tutkijana. Vaikka aloittaessani yliopistouran perustutkinto-opiskelijana vuonna 1997 muistan sanoneeni opiskelijakollegoille: "En vielä tiedä mitä minusta tulee isona, mutta ei ainakaan tutkijaa."

Tuon saman kevään 2005 aikana alkoi identiteettini pedagogi-viulistina rakoilla. Vahva pedagogi-identiteettini ei kai hävinnyt mihinkään - missään vaiheessa. Se vain siirtyi sivummalle. Antoi tilaa tutkijalle. Vähitellen. Se oli tarpeeksi vahva selvitäkseen pienemmälläkin reviirillä :) Mutta viulisti-identiteettini alkoi rakoilla. Se haalistui, kun lopetin viulutunneilla käymisen. Kun huomasin soittokuntoni laskevan. Kun vietin yhä vähemmän aikaa kaksin viuluni kanssa harjoitusluokassa. Kun mieltä vaivasi jatkuva huono omatunto siitä, etten ehtinyt harjoittelemaan yhtä paljon kuin ennen väitöstyön aloittamista. Sysäsin sitä syrjään, jottei minun tarvinnut katsoa sitä silmiin. Suorastaan välttelin soittotilanteita, koska en pitänyt siitä, että joka kerta tarttuessani soittimeen huomasin soittotaitoni muuttuneen. Pelkäsinkö, että soittotaito häviäisi? Tätä vaihetta kesti kauan. Liian kauan? Vai tarpeeksi kauan, että opin jälleen jotain itsestäni? Itsestäni viulistina?

Syksyllä 2006 alkoi mieleeni nousta tuo ajatus esityksellisestä osiosta väitöstyössäni. Huomasin haastavani itseäni esiintyjänä ja viulistina. Miksi? Helpompikin tie olisi. Helpompikin tapa olisi väitellä tohtoriksi. Kuitenkaan tuo ajatus ei päästänyt minusta irti. Joskus tammikuussa 2007 olin jo lähes varma siitä, että näin tahdon tehdä. Kuitenkin syy siihen, etten uskaltanut heittäytyä täysin uuteen ideaan oli se, että viulisti-identiteettini oli sillä hetkellä niin heikoilla. Epäilin itseäni… Kuinka selviäisin esiintymisestä? Entä jos jännitys pilaisi koko esityksen? Miten voisin koskaan saada kappaleet niin hyvään kuntoon, että voisin mennä niitä soolona esittämään? …vai vaadinko vain itseltäni liikaa?

Tehtyäni lopullisen päätöksen – joskus keväällä 2007 – minun täytyi opetella elämään epävarmuuteni kanssa. Se oli tärkeää - ja se on tärkeää, sillä prosessi lienee kesken edelleen. Se on tehnyt minusta erilaisen soittajan. Ei ehkä ulkoisesti, mutta sisäisesti. Se on muuttanut minua. Sillä kun opin elämään sen kanssa, olen huomannut sen vähitellen väistyvän. Myöntäessäni itselleni olevani heikko, olen tullut vahvemmaksi.

Ja matka jatkuu…