Arkeen paluu on sujunut hitaasti mutta varmasti - sekä konserttien että loman jäljiltä. Olen työstänyt kokemuksiani kirjoittamalla artikkelia: Väitöskirja soi!Matkakuvaus taiteellisesta prosessista osana tieteellistä tutkimusta. Kirjoittaminen on ollut eheyttävää. Kirjoittamalla käsittelen tunteita ja kokemuksia. Huomaan tehneeni ison työn ja kulkeneeni pitkän matkan. Ymmärrän jopa taputtaa itseäni olelle hyvin tehdystä työstä!
Tie ensimmäisen idean ja vielä lopullisen päätöksenkin tekemisestä esityksiin oli pitkä. Se oli haastava ja innostava, tunteita kuohuttava ja tärkeä, hetkittäin myös uuvuttava ja kivinen. Epävarmuus palasi matkan varrella erilaisissa muodoissa. Jouduin ja sain perustella työtäni ja ennen kaikkea tekemisen tapaa sekä tiedeyhteisössä että sen ulkopuolella. Missään vaiheessa kukaan ei voinut luvata, että poikkeuksellinen työni hyväksyttäisiin tieteelliseksi väitöskirjaksi tiedeyliopistoon. Edelleenkin tuo kysymys hyväksymisestä tai hylkäämisestä on avoin, mutta jouduttuani perustelemaan tekemistä niin monelle taholle – ja kenties eniten kuitenkin itselleni – on kysymys lopulta menettänyt teränsä ja merkitystään. Tekisin matkan uudestaan, vaikka väitöskirjaani ei hyväksyttäisikään osaksi tieteellistä tohtorintutkintoa.
Matkan kulkeminen, taiteellisen produktion tuottaminen ja koko prosessin läpikäyminen on tuonut minulle ammattitaitoa, joita en ”perinteisen” väitöskirjan työstämisessä olisi oppinut ja omaksunut. Voidaan toki kysyä onko näiden tietojen ja taitojen omaksuminen tieteellisen jatkotutkinnon tarkoituskaan – tai ajautua laajempiin koulutuspoliittisiin keskusteluihin siitä mikä on tieteellisen jatkotutkinnon tarkoitus humastistisilla aloilla – mutta minulle henkilökohtaisesti musiikintutkijana, musiikkipedagogina ja muusikkona oppimani on ollut merkittävää. Matka on ollut minulle tärkeä, ja olen oppinut, että kaikki tiet vievät sinne minne haluaa mennä.