Eilen tuli ajeltua Etelä-Pohjanmaalla laajemminkin. Kauhajoen, Seinäjoen kautta Lapualle mahtavaa konserttia kuuntelemaan (Kiitos Kings of Polka!) ja sieltä takaisin Isojoelle.Lapuan reissulta ajettiin suoraan Kortesniemelle, Isojoen Kärjenkylään. Pauli ja Anja Kortesniemellä on ihana pohjalainen pihapiiri Isojoen syrjäkylällä. Ja ihania entisöityjä huonekaluja heidän kodissansa. Viitalähteen Martti oli saapunut jo ennen meitä. Keltainen mersu oli parkkeerattu entisen navetan viereen. Sisällä Anja keitti jo kahvia, ja pöydässä oli kymmentä sorttia. Kauramäen Lassekin saapui pian. Mutta ei siinä kauaa maltettu kahvitella, kun pojilla alkoi jo soittohammasta kolottaa.
Soitettiin Sprinkarin polskaa, Juunun polkkaa, Seikun polkkaa… Ja Rakas koti sitten vielä viimeiseksi ennen kun Lassen piti lähteä. Lassen lähdettyä soitettiin Paulin ja Martin keikkabiisejä sunnuntain veteraanijuhlaan. Martti totesi erään kappaleen kohdalla, että tämä ei sitten painu hänen mielehensä millään, että se menee tuos samas kohras aina prötiksi. Ajattelematta asiaa sen enempää selitin hänelle, miksi tuo kohta lienee hänelle vaikea. ”Kun normaalisti pelimannikappaleet ovat rakenteeltaan sellaisia, että A-osa jakaantuu kahteen 4 tahdin pätkään, jotka ovat lähes samanlaiset. Sitten A kertaa. B-osa on erilainen kuin A, mutta sekin on kuitenkin jaettavissa kahteen 4 tahdin pätkään, joka ikään kuin kertaa. (Eli jos ajateltaisi asiaa säkeittäin, niin se olisi A1 – A2 – A1 – A2 – B1 – B2 – B1 – B2.) Tässä kappaleessa on samanlainen neljän tahdin pätkiin jaettava rakenne, mutta tässä tuo A2 onkin aivan erilainen kuin A1. (Eli rakenne säkeittäin onkin A - B - C - D.)” En mä nyt juuri noilla sanoilla asiaa ilmaissut, mutta kuitenkin spontaanisti selitin Martille, joka tuntui hieman moittivan itseään siitä, ettei oppinut kappaletta, että miksi hänen on vaikea oppia juuri tätä kappaletta korvakuulolta. Tottakai mä muusikkona olin ajatellut näitä rakenteita ja kappaleiden haastavuutta tai helpoutta soittajalle, mutta enpä taas ollut tutkijana tullut miettineeksi niitä Martin ja Paulin, korvakuulolta kappaleita opettelevien pelimannien, mun aineistoni soittajien kannalta. Mutta kun soittaja kysyy toiselta soittajalta, niin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, ja tutkija saattoi vain ihmetellä, että näinkö minä olen tämän todella ajatellut ja huomata, että Martin ja Paulin uuden kappaleen opettelun prosessi on hyvin sama kuin se, joista itse kirjoitin tammikuussa samaiseen blogiin.
Siinä yhdessä soitellessa, toinen toistamme opettaessa sain kai lopullisen varmuuden siitä, että olen tutkijana tekemässä oikein. Hetkittäin olen epäillyt itseäni... Onko tässä poikien kanssa soittamisessa mitään järkeä tutkimukseni kannalta? Mitä minä tästä tutkijana hyödyn? Miten niin tästä mukavasta yhdessäsoittelusta tulee lopputuloksena tiedettä? Miten "muutan tieteeksi" ne kokemukseni ja tunteeni, joita prosessin aikana koen? Aikaisemmin olen (onneksi kuunnellut intuitiotani ja) kuitannut epäilyni sillä, että tiedettä tai ei, niin nämä kokemukset ovat merkittäviä minulle ja soittajatovereilleni. Mutta jotenkin tämänkertainen yhdessä soittaminen toi tärkeiden kokemusten lisäksi niin monta uutta ratkaisua työni yksityiskohtiin, että tiesin tämän olevan oikein myös väitöstyöni kannalta. Ja siinä soiton lomassa muistin pätkän Heikki Laitisen (2003) väitöskirjassa olevasta tekstistä. Totesin itsekseni, että Heikki todella tietää mistä puhuu. Hänen on täytynyt kokea tämä sama tunne pitkäaikaisen tutkimustyön tuloksena. Ja tänään etsin käsiini tuon kohdan…
Tässä yhteydessä on erikseen mainittava ne merkittävät muusikot, jotka ovat musiikissaan tuoneet meidän päiviimme paljon viime vuosisadan estetiikasta, tietysti enemmän tai vähemmän nykyaikaistuneena. [--] Tämä harveneva persoonallisten muusikoiden joukko on antanut ja antaa edelleen ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä alkuun vanhan estetiikan opiskelussa. [--] Heidän kanssaan huomaa, että ainakin silloin kuin on kysymyksessä muistin voittaminen, tavanomaisen kenttätyöohjeet menettävän merkityksensä. Ainoa mahdollisuus päästä todellisiin tuloksiin on pitkäaikainen tasavertainen työskentely: ystävyys ja yhteistyö. (Laitinen 2003, 329.)
