Martti Viitalähteen soittotyylistä

"Pitkäaikainen, tasavertainen työskentely: ystävyys ja yhteistyö"

Eilen tuli ajeltua Etelä-Pohjanmaalla laajemminkin. Kauhajoen, Seinäjoen kautta Lapualle mahtavaa konserttia kuuntelemaan (Kiitos Kings of Polka!) ja sieltä takaisin Isojoelle.Lapuan reissulta ajettiin suoraan Kortesniemelle, Isojoen Kärjenkylään. Pauli ja Anja Kortesniemellä on ihana pohjalainen pihapiiri Isojoen syrjäkylällä. Ja ihania entisöityjä huonekaluja heidän kodissansa. Viitalähteen Martti oli saapunut jo ennen meitä. Keltainen mersu oli parkkeerattu entisen navetan viereen. Sisällä Anja keitti jo kahvia, ja pöydässä oli kymmentä sorttia. Kauramäen Lassekin saapui pian. Mutta ei siinä kauaa maltettu kahvitella, kun pojilla alkoi jo soittohammasta kolottaa.

Soitettiin Sprinkarin polskaa, Juunun polkkaa, Seikun polkkaa… Ja Rakas koti sitten vielä viimeiseksi ennen kun Lassen piti lähteä. Lassen lähdettyä soitettiin Paulin ja Martin keikkabiisejä sunnuntain veteraanijuhlaan. Martti totesi erään kappaleen kohdalla, että tämä ei sitten painu hänen mielehensä millään, että se menee tuos samas kohras aina prötiksi. Ajattelematta asiaa sen enempää selitin hänelle, miksi tuo kohta lienee hänelle vaikea. ”Kun normaalisti pelimannikappaleet ovat rakenteeltaan sellaisia, että A-osa jakaantuu kahteen 4 tahdin pätkään, jotka ovat lähes samanlaiset. Sitten A kertaa. B-osa on erilainen kuin A, mutta sekin on kuitenkin jaettavissa kahteen 4 tahdin pätkään, joka ikään kuin kertaa. (Eli jos ajateltaisi asiaa säkeittäin, niin se olisi A1 – A2 – A1 – A2 – B1 – B2 – B1 – B2.) Tässä kappaleessa on samanlainen neljän tahdin pätkiin jaettava rakenne, mutta tässä tuo A2 onkin aivan erilainen kuin A1. (Eli rakenne säkeittäin onkin A - B - C - D.)” En mä nyt juuri noilla sanoilla asiaa ilmaissut, mutta kuitenkin spontaanisti selitin Martille, joka tuntui hieman moittivan itseään siitä, ettei oppinut kappaletta, että miksi hänen on vaikea oppia juuri tätä kappaletta korvakuulolta. Tottakai mä muusikkona olin ajatellut näitä rakenteita ja kappaleiden haastavuutta tai helpoutta soittajalle, mutta enpä taas ollut tutkijana tullut miettineeksi niitä Martin ja Paulin, korvakuulolta kappaleita opettelevien pelimannien, mun aineistoni soittajien kannalta. Mutta kun soittaja kysyy toiselta soittajalta, niin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, ja tutkija saattoi vain ihmetellä, että näinkö minä olen tämän todella ajatellut ja huomata, että Martin ja Paulin uuden kappaleen opettelun prosessi on hyvin sama kuin se, joista itse kirjoitin tammikuussa samaiseen blogiin.

Siinä yhdessä soitellessa, toinen toistamme opettaessa sain kai lopullisen varmuuden siitä, että olen tutkijana tekemässä oikein. Hetkittäin olen epäillyt itseäni... Onko tässä poikien kanssa soittamisessa mitään järkeä tutkimukseni kannalta? Mitä minä tästä tutkijana hyödyn? Miten niin tästä mukavasta yhdessäsoittelusta tulee lopputuloksena tiedettä? Miten "muutan tieteeksi" ne kokemukseni ja tunteeni, joita prosessin aikana koen? Aikaisemmin olen (onneksi kuunnellut intuitiotani ja) kuitannut epäilyni sillä, että tiedettä tai ei, niin nämä kokemukset ovat merkittäviä minulle ja soittajatovereilleni. Mutta jotenkin tämänkertainen yhdessä soittaminen toi tärkeiden kokemusten lisäksi niin monta uutta ratkaisua työni yksityiskohtiin, että tiesin tämän olevan oikein myös väitöstyöni kannalta. Ja siinä soiton lomassa muistin pätkän Heikki Laitisen (2003) väitöskirjassa olevasta tekstistä. Totesin itsekseni, että Heikki todella tietää mistä puhuu. Hänen on täytynyt kokea tämä sama tunne pitkäaikaisen tutkimustyön tuloksena. Ja tänään etsin käsiini tuon kohdan…

Tässä yhteydessä on erikseen mainittava ne merkittävät muusikot, jotka ovat musiikissaan tuoneet meidän päiviimme paljon viime vuosisadan estetiikasta, tietysti enemmän tai vähemmän nykyaikaistuneena. [--] Tämä harveneva persoonallisten muusikoiden joukko on antanut ja antaa edelleen ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä alkuun vanhan estetiikan opiskelussa. [--] Heidän kanssaan huomaa, että ainakin silloin kuin on kysymyksessä muistin voittaminen, tavanomaisen kenttätyöohjeet menettävän merkityksensä. Ainoa mahdollisuus päästä todellisiin tuloksiin on pitkäaikainen tasavertainen työskentely: ystävyys ja yhteistyö. (Laitinen 2003, 329.)

Lauhan Spelit 23.7.2008

Lauhansarvi on luontomatkailukeskus Isojoella, Lauhanmaalla. (ks. http://www.lauhansarvi.fi) Toissapäivänä tiistaina Lauhansarvessa oli Lauhan Spelien toimikunnan kokous. Olin paikalla kertomassa omasta työstäni, tutustumassa paikkoihin tarkemmin sekä suunnittelemassa omaa konserttiani osaksi Lauhan Spelien ensi kesän ohjelmaa. Tapahtuma on talkoovoimin järjestettävä, mutta nykyään Isojoen kunnan kulttuuritoimintaan kiinteästi kuuluva tapahtuma. Se on neljänä aikaisempana vuonna kerännyt vuosittain 500–800 kuulijaa ja katsojaa. Tulevan kesän 23.heinäkuuta järjestettävä tapahtuma on järjestyksessään viides. Alun perin tapahtuma oli ikään kuin ”etäspelit”, ”varaslähtö” Eteläpohjalaisille Speleille, jotka kiertävät maakuntaa. Sittemmin Lauhan Speleistä on tullut oma itsenäinen ja paikallinen tapahtumansa, jossa tosin käy kuulijoita pidemmänkin matkan takaa.

Lauhan spelit on ensimmäinen tapahtuma, jossa väitöstyöni konserttikokonaisuudesta esitetään muutama osa.

Lauhansarven alueella on Spelien aikaan useampia esiintymispaikkoja. Minun konserttieni tarkoitukseen sopisivat mielestäni parhaiten Vanha koulu…

…tai Lauhantahti…

Tulevien päivien yhtenä työnä onkin kirjoittaa käsikirjoitus nimenomaan Lauhan Spelien konserttikokonaisuudesta. Mitkä osiot sopisivat parhaiten nimenomaan Isojoelle? Mitkä on mahdollista saada valmiiksi siihen mennessä? Ketkä soittajat ja muut esiintyjät ovat silloin käytettävissä?

Musiikin kuuntelemisesta

Mulla on jo jonkin aikaa ollut ikävä musiikin kuuntelua. En ole viime vuosina oikeastaan kuunnellut missään enkä minkäänlaista musiikkia. Töissä – hyvin harvoin – kuuntelen taustamusiikkina hyllyssä olevia cd:itä. Silloin kun harjoittelin paljon – esim. tutkintoja varten – niin kuuntelin tutkintobiisejä. Jos saan uuden levyn vaikkapa lahjaksi, niin saatan kuunnella sen muutaman kerran kotona. No tietenkin opetustöissä kuuntelen oppilaitten soittoa. Harjoitellessani kuuntelen omaa soittoa. Ja konserteissa livemusiikkia. Siinä se.

Oli pitkiä aikoja, meni vuosia, etten edes halunnut kuunnella musiikkia. Varsinkin kun opetin ja harjoittelin paljon, niin tuntui, että korvat haluavat lepoa vapaa-aikanaan. Mutta vähitellen, kuin salaa mulla on tullut ikävä päivittäistä musiikinkuuntelua, levyjen kuuntelua, lempimusiikeista nauttimista, uusien levyjen ja artistien löytämistä! Kuuntelemiseen uppoutumista ja ajatusten juoksua.

Kuljen joka päivä yli tunnin työmatkoja. Tehden mitä? Puhun puhelimessa, kirjoitan tekstiviestejä, päivitän kalenteria, katselen maisemia, joskus harvoin luen. Kuinka loistavaa aikaa matkustaminen olisikaan musiikin kuuntelemiselle, omaan maailmaan syventymiselle, ulkopuolisten äänien poissulkemiselle.

Eilen kävin ostamassa iPodin :) Se on turkoosinvärinen. Ja se on mun ikioma! Tänään olen käyttänyt lähes koko työpäiväni ensin tarpeellisten ohjelmien asentamiseen ja sen jälkeen biisien lataamiseen, albumien muodostamiseen ensin iTunes-ohjelmaan koneelleni ja sieltä sitten iPodiini. Olen aivan hengästynyt innostuksesta. Pikkuriikkisen huono omatunto meinaa vaivata, kun teen tätä työaikanani, mutta Maija lohdutti minua, että onhan tääkin väljästi määritellen mun työtäni. Pitäähän mun olla selvillä musiikin alasta laajemminkin kuin vain oman tutkimusaineistoni osalta.

Mun ikiomalle turkoosinväriselle iPodilleni ovat tiensä löytäneet jo: Tsuumi Sound System, Folkbarokki, Väsen, Hereä, Lure, Nordik Tre, Swåp, Zetaboo, Tracy Chapman… ja tehokasta työaikaa on vielä mooooonta tuntia jäljellä :)