Palaute Soittaja oppijana -artikkelista :)

Jiiiiiippiiiiiii! Tänään saapui toimittajilta ensimmäinen palaute artikkelistani. Tekstini lähtee kuulemma nyt referee-lausujille, joilta saan palautteen tammikuun 10.pvään mennessä. Sen jälkeen teen omat korjaukseni tammikuun loppuun mennessä, jolloin lehti sitten lähtee painoon... ja ilmestynee näin ollen helmi-maaliskuussa. Mutta siis lehden päätoimittajalta (? vai artikkelini vastuutoimittajalta? ) tullut viesti piristi iltani ja huojensi mieleni artikkelin suhteen:

"Artikkelisi on selkeä, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ja olet myös noudattanut kiitettävästi kirjoitusohjeita!"

:)

Kolme roolia - kolme identiteettiä

Hieman horjuvin askelin lähestyn tilaa, jossa tutkija, muusikko ja pedagogi kohtaavat. Jokainen astuu tilaan omasta ovestaan. Ovien takana on menneisyys – yhteinen ja erillinen. Ne kietoutuvat toisiinsa muodostaen kokonaisuuden, sen mitä ja kuka olen tänä päivänä. En voi jättää menneisyyteni kokemuksia ja kertomuksia oven ulkopuolelle. Ne ovat merkityksellinen osa minua tutkijana, muusikkona ja pedagogina.

Olen kulkenut jokaisesta ovesta ennenkin ylläni roolivaatteet. Rooliasun vaihto ja uudet vuorosanat muuttavat minut tutkijasta pedagogiksi, pedagogista muusikoksi ja jälleen muusikosta tutkijaksi. Tällä kertaa astun jokaisesta kolmesta ovesta yhtä aikaa samaan tilaan ja koetan kirjoittaa siitä, mitä tilassa tapahtuu. Tilan keskellä odottaa viulu, soittimeni, johon tartun kaikista kolmesta identiteetistäni käsin. Ympärilläni tilassa ovat läsnä tutkimukseni kohteena olevien eteläpohjalaisten viulupelimannien soitteet, heidän elämänkertomuksensa ja valokuvansa. En pysty samaistumaan menneen ajan soittajiin tai elämään heidän kanssaan samassa ajassa, mutta voin yrittää ymmärtää heitä heidän arkistonauhoilta kuulemieni elämänkertomuksien avulla. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta soittaa heidän kaikkien kanssa heidän elinaikanaan, mutta voin ottaa soittokaverikseni myös arkistonauhan, jolle on tallennettu heidän soitteitaan. En voi soittaa heidän soittimillaan tai sormillaan, mutta voin soittaa samoja säveliä, samoja sävelmiä ja pyrkiä mukailemaan heidän soittonsa piirteitä. Näen valokuvasta kuinka soittajan jousikäsi on asettunut jousen päälle tai miten viulukäsi lepää viulunkaulalla. Muuttamalla oman jousi- tai viulukäteni asentoa lähemmäs kuvassa olevan soittajan asentoa, huomaan pääseväni lähemmäs myös samaa kuulokuvaa – oman soittimeni ja oman tyylini kautta.

Kaikki tiet vievät sinne, minne haluaa mennä

Niin on pitkä aika edellisestä tekstistäni! Voi kurjuus! Tässä välissä viimeistelin ja lähetin toimitukseen Soittaja oppijana -artikkelini. Putosi taas yksi taakka harteilta, kun torstai-iltana painoin sähköpostin Lähetä-painiketta. Hetkeksi piti pysähtyä miettimään, että mihin suuntaan sitä onkaan seuraavaksi voimansa kohdistettava. Samoin tässä välissä oli Kallio-Kuninkalassa tutkijakoulumme seminaari, jossa puhuin ensimmäistä kertaa kunnolla ja suuremmalle kuulijakunnalle väitöstyöni esityksellisestä osiosta. Vastaanotto oli valloittava! Olin valmistautunut perustelemaan ja väittelemään, kuulemaan kriittisiä kommentteja ja vielä kerran perustelemaan tekemiäni valintoja, mutta kuinka ollakaan tutkijakoululaiset kyselivät ja kannustivat ja innostivat! Huikeaa! Taas on asteen verran varmempi olo siitä, että näin minun on tehtävä. Näin minun kuuluu tehdä. Kiitos siitä!

Mistä tämä ajatus esityksellisestä osuudesta väitöstyössäni on oikein lähtöisin? Tätä aihetta pohdin pitkään ennen kyseistä puheenvuoroani tutkijakoulun seminaarissa. Päädyin jonnekin syvälle pohdintoihin tutkija-, pedagogi- ja viulisti-identiteeteistä, joista oli yllättävän vaikea kirjoittaa. (Olen aloittanut tämänkin tekstin jo kolmesti, mutta joka kerta olen päätynyt niin syvällisiin jopa ahdistaviin pohdintoihin, että on pitänyt hieman hengähtää ja antaa ajan kulua.) Kenties minun on vaikea astua itseni ulkopuolelle juuri nyt. Kenties vaikea etääntyä tehdyistä päätöksistä ja niiden syistä, kun koko prosessi on vielä käynnissä. Vaikea erottaa tutkijaa, pedagogia ja muusikkoa toisistaan, kun ne kaikki ajattelevat samoja ajatuksia, kokevat samoja kokemuksia, elävät samaa hetkeä samassa kehossa.

Kevät 2005 toi mukanaan suuria muutoksia elämääni, arkeeni. Sekä työni viulunsoitonopettajana että musiikkipedagogin opintoni väistyivät. Pyysin niitä väistymään. Tahdoin niiden väistyvän. Tahdoin kokeilla mihin minusta olisi tieteen saralla, tutkijana. Vaikka aloittaessani yliopistouran perustutkinto-opiskelijana vuonna 1997 muistan sanoneeni opiskelijakollegoille: "En vielä tiedä mitä minusta tulee isona, mutta ei ainakaan tutkijaa."

Tuon saman kevään 2005 aikana alkoi identiteettini pedagogi-viulistina rakoilla. Vahva pedagogi-identiteettini ei kai hävinnyt mihinkään - missään vaiheessa. Se vain siirtyi sivummalle. Antoi tilaa tutkijalle. Vähitellen. Se oli tarpeeksi vahva selvitäkseen pienemmälläkin reviirillä :) Mutta viulisti-identiteettini alkoi rakoilla. Se haalistui, kun lopetin viulutunneilla käymisen. Kun huomasin soittokuntoni laskevan. Kun vietin yhä vähemmän aikaa kaksin viuluni kanssa harjoitusluokassa. Kun mieltä vaivasi jatkuva huono omatunto siitä, etten ehtinyt harjoittelemaan yhtä paljon kuin ennen väitöstyön aloittamista. Sysäsin sitä syrjään, jottei minun tarvinnut katsoa sitä silmiin. Suorastaan välttelin soittotilanteita, koska en pitänyt siitä, että joka kerta tarttuessani soittimeen huomasin soittotaitoni muuttuneen. Pelkäsinkö, että soittotaito häviäisi? Tätä vaihetta kesti kauan. Liian kauan? Vai tarpeeksi kauan, että opin jälleen jotain itsestäni? Itsestäni viulistina?

Syksyllä 2006 alkoi mieleeni nousta tuo ajatus esityksellisestä osiosta väitöstyössäni. Huomasin haastavani itseäni esiintyjänä ja viulistina. Miksi? Helpompikin tie olisi. Helpompikin tapa olisi väitellä tohtoriksi. Kuitenkaan tuo ajatus ei päästänyt minusta irti. Joskus tammikuussa 2007 olin jo lähes varma siitä, että näin tahdon tehdä. Kuitenkin syy siihen, etten uskaltanut heittäytyä täysin uuteen ideaan oli se, että viulisti-identiteettini oli sillä hetkellä niin heikoilla. Epäilin itseäni… Kuinka selviäisin esiintymisestä? Entä jos jännitys pilaisi koko esityksen? Miten voisin koskaan saada kappaleet niin hyvään kuntoon, että voisin mennä niitä soolona esittämään? …vai vaadinko vain itseltäni liikaa?

Tehtyäni lopullisen päätöksen – joskus keväällä 2007 – minun täytyi opetella elämään epävarmuuteni kanssa. Se oli tärkeää - ja se on tärkeää, sillä prosessi lienee kesken edelleen. Se on tehnyt minusta erilaisen soittajan. Ei ehkä ulkoisesti, mutta sisäisesti. Se on muuttanut minua. Sillä kun opin elämään sen kanssa, olen huomannut sen vähitellen väistyvän. Myöntäessäni itselleni olevani heikko, olen tullut vahvemmaksi.

Ja matka jatkuu…

Erään Viljamin tarina

Kohtaamiset soittajien kanssa ovat vieneet minut aikaan, jolloin minua ei ollut vielä olemassa, jolloin vanhempanikaan eivät olleet vielä syntyneet. Tuohon aikaan on vaikea astua. Matka sinne on pitkä, ja juuri kun kuvittelen olevani perillä, huomaan sen vasta alkaneen. Juuri kun kuvittelen saaneeni vastauksen, löydän lisää kysymyksiä.

Moni kysymys jää vaille vastausta. Se minun täytyy hyväksyä, sillä soittajan kertomus ei ole tapahtumien suora heijastus, eikä muisti menneisyyden tarkka tallentaja. Muisti tulkitsee, organisoi, muokkaa ja valikoi menneisyyden tapahtumia osaksi subjektiivista todellisuuttamme. Kertomukset – myös tutkimuksen kohteena – pitävät sisällään myös kuvitteellisen, fiktiivisen mahdollisuuksien ulottuvuuden.

Astun sisälle tupaan, jossa perheen äiti lämmittää leivinuunia kahden pienen lapsen hyöriessä helmoissa. Nuorempi lapsista on tuskin kolmea vuotta täyttänyt, vanhempi on kenties viiden, kuuden vuoden ikäinen. Nuorempi kaatuilee juostessaan vanhempaa karkuun käpylehmät molemmissa käsissään. Äiti komentaa heitä kauemmas leikkimään: ”Viljami, vie nuorempi veljes kammariin leikkimähän niiren lehemiensä kans ja tuu sitte auttamahan. Ruoka pitää saara pöytähän, ennenkö väki tulee pellolta!” Viljami tarttuu veljeään kädestä ja vie hänet kamariin. Kamarin seinällä, ylhäällä kaappikellon päällä Viljami näkee viulun. Se on se sama, jolla Paavo-veli eilen soitteli pellolta tultuaan. Ehkä tänäänkin saan nähdä, miten Paavo tarttuu jouseen, asettaa viulun olalleen, kämmenen viulunkaulalle ja antaa sormien tavoitella kieliltä sävelen kerrallaan. Hänen mielessään alkaa soida sävelmä, jota Paavo kutsui eilen Seikun polskaksi. On kuulemma Pirun polskaksikin kutsuttu.

Näen miesten tulevan pellolta. Väistän oven suusta. Viljami ja äiti ovat saaneet sopan pöytään. Pirttipöydän ääressä lautasten tyhjentyessä kovaa vauhtia Kivelän Eetu alkaa toimittaa, että yhteistalolla oli pyhänä ollu tanssit. Se Länsimäen Eino Kirkonkylältä oli tullu takaasin Kanaatasta ja se soitti sitte tanssit pyhänä. Siä oli ollu hirviästi väkiä. Kansa oli kovaa orottanu, ku Eino oli Kanaatasta asti uuren komian hanurinki tuonu. Ku se oli sitte ruvennu soittaa se Eino, ni kansa oli vaharannu vain suu auki. Ei ne ollu tanssinu. Mitä herrajjumala ne ois tanssinu, ku eihän täkäläänen kansa ny semmoosta, ku se soitti niitä Kanaatan kappalehia semmottia. Ei oltu ikänä oikeen tääpäin sellaasia kuultukaan. Se oli semmonen kurillinen se Eino vähä kans, ku ne tahtoo olla tuommottet taiteilijat. Ku se oli huomannu, ettei kansa tanssi, ni se oli soittanu virren Sun haltuus rakas isäni ja lyöny haitarin looraan. Ja se oli siinä sitte ne tanssit. Ei ottanu enää sitte sieltä laatikosta, että olis uurestansa ruvennu soittaha. Että kyllä se oli kans vähä katastroofipaikka, ku kyllä ihimiset oli oikeen liput ostanu ja asia meni nuon poskellensa. (Viitalähde 2005.)

Viljami kuuntelee Eetun tarinointia, mutta päässä pyörii vielä se Seikun polska ja silmissään hän näkee Paavon jousikäden viuhahtavan vuoroin ylös, vuoroin alas. Voi jos Paavo saisi tuon soppansa nopiaan syötyä, niin se ehkä nostaisi viulun seinältä. Viljamin odotus palkitaan. Paavo nousee viimeisenä pöydästä. Muu väki on jo lähtenyt – kukin oman kotiinsa. Paavo astelee kohti kamaria Viljami kintereillään. Hetken päästä kamarista kajahtaa jälleen Seikun polska ja monta muutakin soitetta. Valssia, polkkaa ja sottista.

Tuvassa emäntä häärää astioiden kanssa. Isäntä istuu toolissansa katse luotuna ikkunasta kohti peltoja ja vilkaisee taivaalle. Jos pyhään mennessä sais vielä nuilta isoilta pelloilta potut nostettua, ni pyhänä vois ajaa kärryyllä Kristiinahan markkinoolle. Isännän ajatukset keskeytyvät, kun Viljami juoksee kammarista. Isä, isä, voitaisko me tehrä mullekin verstaas tuommoonen viulu, millä Paavo soittaa? Isä voitaasko? Nyt? Isäntä katsahtaa emäntään. Astioiden kolina lakkaa hetkeksi. Kunhan ei sitte niitä Einon kappalehia täs huushollis soiteta! Ja työt teherään ensin, jokaikinen. Viljami ja isä lähtevät verstaalle. Isän katse on ymmärtävä. Hän ei lausu sanoja ääneen, mutta hänen mielessään pyörivät hetket kymmeniä, kymmeniä vuosia taaksepäin, kun isän ja setien soittoa joka pyhä kuunneltuaan hän eräänä päivänä uskalsi itse kurotella isän viulua seinältä. Hän siirsi penkin lähemmäs seinää ylettääkseen viuluun ja alkoi kruuvata viritystappia ennen ku rupesi pelaamaan – niinkun oli nähnyt isänkin tekevän. Ja kun vasta kun ensi kerran tämmäsi, niin totta kai kielet siitä meni kaks ensimmäistä kieltä poikki. Tukkatuhrua oli tullu. Mutta vähitellen hän oli oppinut sekä soittamaan että virittämään. Ei siinä kukaan neuvoa antanut. Itte sai opetella. (ks. Vanha-Villamo 1980.)

Pienen Viljamin silmät, koko naama loistavat kirkkaina, kun hän saapuu takaisin tupaan toisessa kädessänsä puukeppi, toisessa lankusta vuoltu viulunmuotoinen peli. Kamarista kuuluu edelleen Paavon soitto. Isäntä nostaa omankin viulunsa seinältä. Viljamin kasvoilla on keskittynyt ilme, kun hän asettaa uuden pelinsä vasempaan käteen, olkaa vasten nojaamaan. Hetken hän vilkuilee isää ja Paavoa, nostaa sitten jousensa oikeaan käteen, asettaa sen puuviulunsa päälle ja liikuttaa keppiä ees taas, ylös alas. Vielä samana iltana saadaan tuvassa kuulla Seikun polskaa kolmella viululla.

Lähden jatkamaan matkaani, mutta vaikka jalat vievät minua pois Viljamin kodista, jää mieleeni kuitenkin vielä tuo pieni poika ja hänen puuviulunsa. Hänen varttuessaan hän saa varmasti kuulla muunlaistakin musiikkia kuin Seikun polskaa. Ehkä jo viiden, kymmenen vuoden päästä hän kulkee ehkä äidiltä salaa muiden kylän poikien kanssa yhteistalolla kuuntelemassa ajalle tyypillisten uusien tanssiorkesterien soittoa. Kymmenen, viidentoista vuoden päässä hän varmasti hakee ”rariosta ulukomaan asemia”, joista voisi kuulla ”diksieländijatsia ja tottakai nyt näitä suomalaaskansallisia iskelmiä” (Viitalähde 2005). Ehkä he perustavat kylän poikien kanssa tanssiorkesterin ja kiertävät lähiseudun tanssipaikkoja ja soittavat häitä. Kuitenkin Seikun polska säilyy varmasti Viljamin mielessä tärkeänä lopun elämän. Ajan pelimannimusiikista, lapsena kotona kuulemastaan musiikista on muodostunut hänen musiikillinen äidinkielensä, jonka päälle rakentuvat uuden soitteet, uudet tyylit, jotka nuoruusvuosina kiehtovat uutuudellaan, ennen kuulemattomuudellaan. Ehkä myöhemmin Viljami palaa lapsuuden soitteiden pariin. Jälleen itse kokeilemalla, mielessään soivia säveliä kuuntelemalla hän löytää jälleen vanhat tutut melodiat, vuosia varastossa olleet.