Eemeli Riskun jalanjäljillä Karviassa

Nyt on tullut nähtyä Karviaa! Karviaan minut johdatti Eemeli Risku, joka on syntynyt vuonna 1880 Karviassa. Sittemmin Eemeli on muutti perheineen Kauhajoelle. Eemelillä oli seitsemän sisarusta, ja hän oli sisarusparven nuorin. Hänen sisarensa Edla muutti takaisin Karviaa, meni naimisiin ja sai lapsia. Edlan poika, karvialainen Eino Saari - perinteenvaalija ja oltermanni - on koonnut valtavasti arkistomateriaalia, jonka Karvian kotiseutuyhdistys on arkistoinut ammattitaidolla. Kävin arkistoluettelot eilen läpi Sakari Mäki-Kortteen suosiollisella ja ansiokkaalla avustuksella. Mahdollista mulle tärkeää materiaalia vaikutti olevan niin paljon, että huomenna taidan järjestää uuden reissun Karvian kunnantalon alakerran arkistoon!

http://www.karviankotiseutu.fi/

Onko stereotypia hajamielisestä tutkijasta sittenkin totta?

Lauantaina oli Rauno Niemisen UPEA väitöstilaisuus Helsingissä, Pitäjänmäen kulttuurikirkossa. Tilaisuus oli TODELLA hieno ja nautinnollinen. ONNEA TUORE TOHTORI RAUNO!

Matkustin Hkiin junalla. Ensin InterCityllä Tre-Hki. Hgistä sitten A-junalla Mäkkylän asemalle, josta suunnistettiin Myllärin Sannan kanssa sitten samaa matkaa Kulttuurikirkolle. Kiirehän siinä jo vähän tuli, kun A-junan matka kesti kuviteltua pitempään. Hyvin kuitenkin ehdittiin. Ja istumapaikatkin saatiin, vaikka meidän jälkeen tulevat joutuikin sitten jo seisomaan oven suussa ja seinien vieressä (ts. paikalla oli PALJON väkeä!). Istahdin muutamaa tuttua tervehdittyäni hieman hengästyneenä penkkiin. Laskin kassin jalkoihini penkin viereen ja siirsin katseeni seinillä oleviin soittimiin. Jossain soi pieni kello. Laskin katseen kohti kassia uudemman kerran. Hmmm... Jaloissa on vain yksi pieni kassi. Missäs mun isompi kassi eli matkalaukku on? Jaa niin, mähän nostin sen A-junan hattuhyllylle. No siellähän se on hyvässä tallessa :)

Tämä menee nyt samaan kategoriaan kuin se, että reilu viikko sitten torstaina tulin töihin eripari kengät jalassa. Onko käsitys hajamielisestä tutkijasta sittenkin totta? Ja alkaako hajamielistyminen jo jatko-opiskelijavaiheessa kehittyen koko tutkijan työuran ajan huipentumanaan tietenkin hajamielinen professori...

Jos muistan, niin soitan huomenna VR:n löytötavarapalveluun, jonne kilpikonnamatkalaukkuni oli kuulemma lauantaina junan päätepysäkiltä lähetetty. Ja jos kaikki menee kuten elokuvissa, niin saan laukun takaisin ensi vkonloppuna. Jos muistan hakea sen ;)

Murros = vanhaa + uutta

Kahden sukupolven tanssisoittajista tulikin yhden sukupolven tanssisoittajia :) Onhan tässä jo aikaa vierähtänytkin pari vkoa viime kirjoituksesta. Ja onhan se selvää, että kahdessa viikossa tilanteet ja ajatukset muuttuu - joskus enemmän ja joskus vähemmän. No tällä kertaa se mun artikkeli muuttui vähän enemmän. Tajusin kuinka suuruudenhullua oli kirjoittaa max 15 sivun artikkeli NIIIIIIN laajasta ja isosta aiheesta, joka jo itsessään olisi yhden väitöskirjan veroinen. Miten väitöskirjan mahduttaa 15 sivuun? Eipä tietenkään mitenkään - varsinkaan mun kirjallisilla taidoillani, joita voisi kuvailla enemmänkin sanoilla runsas ja pursuava kuin tiivis ja asiallinen. Nojoo, siispä hieman tarkastelin ja tarkentelin näkökantojani ja päädyinkin kirjoittamaan 1920-luvulla syntyneistä soittajista nimeltään: Martti Viitalähde, Pauli Kortesniemi, Paavo Santaheini ja Mauno Kananoja. Kyllä, nämä ovat ne samat soittajat, jotka ovat koko väitöskirjani aineistona, mutta otin nämä nuoremmat viuluviikarit ikään kuin hieman tarkemman tarkastelun kohteeksi tässä artikkelissa. Aineistoni vanhemman sukupolven soittajat eli herrat Viljo Virtanen, Emil Risku, Yrjö Kankaanpää ja Viljami Pentilä sekä rouva Emmi Salonen saavat nyt hieman lepäillä ja kerätä voimia tammikuun konsertteihin.

Artikkelin rakenne ja luvut ovat kutakuinkin valmiit. Sisällys on tällä hetkellä seuraavanlainen:

- Johdanto
- Soittajat ja heidän elämänkertomuksensa
- Musiikillinen elämänkaari
- Tanssiva kansa
- Yksittäisistä soittajista orkestereiksi
- Seurantaloilta tanssilavoille
- Lopuksi - Tanssimusiikkikulttuurin muutos ja muuttumattomuus

Loppulukua lukuunottamatta teksti alkaa olla valmis. Pysähdyin ennen loppuluvun kirjoittamista ajattelemaan artikkelikokonaisuutta, käsittelemiäni teemoja, soittajien kokemuksia ja tapoja, käsitteitä, joita näihin 1920-luvulla syntyneisiin soittajiin ja heidän kokemuksiinsa saattoi liittää. Artikkelissa tarkemmin käsittelemäni aikakausi, aineistoni soittajien aktiivisimman musiikillisen toiminnan kausi sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan 1940-luvun lopulle. Vertasin aineistoani ja tulkintojani kollega ja ystävä Maija Kontukosken kirjoittamaan tutkimukseen 1950-1960-luvun eteläpohjalaisten tanssisoittajien kokemuksista. Vertaamalla näitä kahta hyvin samantyyppistä aineistoa ja tutkimusta alkoivat omasta työstäni nousta esiin seuraavanlaiset teemat/käsitteet:

- kuulonvaraisuus ja muistinvaraisuus (vastakohtana tässä tapauksessa nuoteista soittaminen ja nuotinlukutaito)
- kaveriporukat, soittajaporukat --> muuntuvat pienyhteisöt (vs. yksittäiset soittajat, vs. myös kiinteät kokoonpanot)
- harrastelijamaisuus (vs. ammattimuusikot, jotka elättivät itsensä vain soittamalla)
- satunnainen muuntelu (vs. läpisovittaminen ja tiukasti sovituksessa pysyminen)

Tässä kohtaa listaa jossain takaraivossa alkoi soimaan pienet kellot... Miten tämä kuulostaa niin tutulta? Millä yläkäsitteellä näitä kaikkia voisi kuvata? Kaivoin kirjahyllystä vuonna 2003 viimeistelämäni pro gradu -tutkielmani. Selasin sisällysluetteloa... Missä ihmeessä se täällä on? Sivulta 10 se löytyi:

Kansanmusiikki-käsitteen rajat ovat hyvin häilyvät. Käsite on aina sidoksissa yhteiskuntaan ja historiaan eli kulttuurikontekstiinsa. Perinteisesti kansanmusiikin käsitteeseen on totuttu liittämään seuraavia piirteitä:

1) kuulonvaraisuus
2) variointi eli muuntelu
3) yhteisöllisyys
4) anonyymiys - säveltäjää, alkuperäistä tekijää ei tunneta
5) harrastelijamaisuus
6) rahvaanomaisuus - muun kuin sivistyneistön musiikkia

Ja kun vertaan näitä listoja keskenään... Anonyymiyttä en yhdistäisi enää 1940-luvun tanssimusiikkiin. Säveltäjät - vaikka eivät välttämättä olleet kaikkien soittajien tiedossa - olivat kuitenkin tietyt ja tunnetut. Mutta rahvaanomaisuus... kyllähän tanssimusiikki on ollut muun kuin sivistyneistön musiikkia. Eli pitääkö mun nyt vetää tästä sellaisia johtopäätöksiä, että 1940-luvun Isojoki-Kauhajoki-Karijoella sodanjälkeiset ensimmäiset tanssiorkesterit olivat vielä enemmän kiinni kansanomaisessa tanssimusiikissa ja sen käytänteissä kuin jo isompiin kaupunkeihin virranneista jazz- ja swing-musiikin mukanaan tuomista uuden tanssimusiikin käytänteistä?

Tanssimusiikkikulttuuri oli murroksessa ja kuten aina murrosvaiheessa, käytänteissä ja kokemuksissa on piirteitä niin vanhasta kuin uudestakin.

UUDET KOKEMUKSET:
- Ohjelmisto: siitä jäivät pois polskat ja menuetit, polkat ja jenkat muuttuivat mutta säilyivät, foksit ja tangot tulivat uusina tanssilajeina orkesterien ohjelmistoon.
- Tunnetut, tietyt säveltäjät
- Tanssiorkesterien perustaminen: kiinteähköt mutta muuntuvat kokoonpanot
- Keikkailupiirin laajentuminen

YHTENÄISET JA JAETUT KOKEMUKSET aikaisempien sukupolvien kanssa:
- Kuulonvaraisuus
- Muuntelu
- Yhteisöllisyys
- Harrastelijamaisuus

Kahden sukupolven tanssisoittajat

Nyt ollaan - jälleen kerran - mun koko väitöskirjan pohjimmaisten tutkimuskysymysten äärellä.

Musiikin suunta -lehteen työstämäni artikkeli on mikrohistoriallinen, aineistolähtöinen tutkimus yhdeksän eteläpohjalaisen soittajan kokemuksista tanssisoittajina tanssimusiikin murroksen molemmin puolin. Kyseisen murroksen näkyvinä elementteinä voidaan mainita radion tulo koteihin, tanssisoittajan repertuaarin muutokset polskasta, polkan ja jenkan kautta tangoon ja foksiin, tanssiyhtyeiden eli jatsiorkesterien synty, yksi- ja kaksirivisten haitarien vaihtuminen viisirivisiin sekä siirtyminen vähitellen muistinvaraisesta musiikista nuotinnettuun musiikkiin (ks. Kurkela 2005). Samaan aikakauteen liittyy myös viulupelimannien roolin muutos uutuustanssien tahdittajista arvokkaan talonpoikaiskulttuurin vaalijoiksi ja kruunuhäänäytösten vetäjiksi.

Artikkelini valottaa tanssimusiikkikulttuurin murrosta yksittäisten tanssisoittajien elämänkerroista ja musiikillisesta toiminnasta käsin. Miten edellä mainitut muutoksen elementit ilmenevät soittajien elämänkertomuksissa – heidän eletyssä, koetussa ja kerrotussa elämässään? Minkälaisina ilmenevät yksittäisen soittajan kokemina tanssimuusikon roolissa, tyylissä tai repertuaarissa tapahtuneet muutokset?

Tässä artikkelissa kokemuksistaan tanssisoittajina ovat kertoneet yhdeksän eteläpohjalaista viulunsoittajaa, tanssimusiikin taitajaa, jotka ovat syntyneet tanssimusiikin murroksen molemmin puolin (1880–1929). Aineistoni koostuu ikään kuin kahdesta sukupolvesta, joiden kokemuksia artikkelissani vertailen.

Aineistoni sukupolvet ovat artikkelissani hieman eriarvoisessa asemassa, sillä kohtaamiset nuoremman sukupolven soittajien kanssa, keskustelut, yhdessä soittaminen ja kisällin asemaan asettuminen ovat varmasti luoneet omakohtaisen ja subjektiivisen värin tulkintoihini. Tavoitteeni on kuitenkin ollut päästä lähelle kaikkia aineistoni soittajia – niin lähelle kuin tutkija-muusikon on mahdollista päästä. Tutkija ei voi irtautua omasta ajastaan tai ajatuksistaan, mutta hän voi kaiken saatavilla olevan aineiston, aikalaiskertomusten ja todellisten tai kuvitteellisten kenttämatkojen avulla pyrkiä mahdollisimman lähelle kertojia, heidän elämäänsä ja kokemuksiaan. (ks. Talvitie-Kella 2006, 23.)