Köykkänevan Antti tuli viime heinäkuussa Lauhan Speleissä, Hääpolskasta haitarijatsiin -konserttini jälkeen vetäisemään minua hihasta ja kysymään kirjoittaisinko Isojoen jouluun artikkelin. ”Ilman muuta kirjoitan!”, oli vastaukseni samantien. Artikkelin aiheesta puhuttiin väljästi ”jotain väitöskirjastani”. Kun sitten syksymmällä aloin miettimään artikkelia ja sen aihetta menikin sormi suuhun. Mitä isojokiset haluaisivat lukea ja tietää tutkimuksestani? Mistä haluaisin kirjoittaa? Väitöskirjani kokonaisuudesta en voisi vielä kirjoittaa, sillä se tulee valmiiksi kenties joskus seuraavan Isojoen joulun ilmestymisen aikoihin - toivottavasti. Tutkimukseni tieteellisistä menetelmistä tai teorioista puolestaan olen oppinut ainakin sen, että ei-yliopisto-ihmisissä asia ei kovin paljon herätä kiinnostusta, intoa ja paloa :) Tutkimukseni taiteellisesta osuudesta puolestaan paikalla olijat saivat esimakua jo Lauhan Speleissä Isojoella. Eikä soivaa musiikkia oikein Isojoen joulun lehdiltä saisi kuulumaankaan. Niinpä päätin kirjoittaa artikkelin väitöskirjani aineistosta eli isojokisista, karijokisista ja kauhajokisista viulunsoittajista. Sen pitää olla valmis lähetettäväksi eteenpäin huomenna :) Siispä viimeistelyhommiin!
torstai 23. lokakuuta 2008
Isojoen joulu 2008 -lehti
tiistai 21. lokakuuta 2008
Mieslaulajien keikalla
Kuulin jo edellisellä viikolla Karijoen reissulla ollessani, että torstaina 16.10 Mieslaulajilla olisi keikka Kultatähkässä. Matkallani Etelä-Pohjanmaalle bussilla (joka ajoi kolarin Kankaanpäässä) soitin Martille meidän omista harjoituksista, jotka myös oli sovittu ko. torstaille. Ohimennen sitten kysyin, jotta voisinko tulla Mieslaulajien keikalle taas mukaan, jos sitten sieltä yhdessä mentäis omiin harjoituksiin. Ja sehän sopi! Jälkeenpäin pojat nauroivat mulle, että mun oikein sellaista piti erikseen kysyä :) Tottakai mä olen joka kerta tervetullut, kun vaan paikkakunnalla olen. Vaatimattomaksi mua kehuivat naureskellen.
Isojoen mieslaulajiin kuuluu noin 8 laulajaa ja 2 viulistia. Ryhmää johtaa ja heitä säestää seurakunnan kanttori Niina. Jos Niinaa ei lasketa mukaan, on poikien keski-ikä jossain 80 ikävuoden tienoilla. Mieslaulajat esiintyvät paljon - erityisesti seurakunnan tilaisuuksissa, mutta myös muiden paikallisten järjestöjen tilaisuuksissa. Ohjelmistossa on niin hengellistä musiikkia, kansanlauluja kuin uudempaa tanssimusiikkia. Laulajat laulavat pääosin yksiäänisesti pianon säestyksellä. Joihinkin kappaleisiin kanttori on joko itse sovittanut tai valmiista sovituksesta opettanut muutamalle laulajalle bassostemman. Viulistit soittavat pääsääntöisesti melodiaa, tukien laulua, mutta silloin tällöin ja joissakin kappaleissa Martti improvisoi stemmaa ja Pauli soittaa melodiaa oktaavia alempaa tai ylempää. Koko ryhmä vaikuttaa - muutaman vuoden tuttavuuden ja säännöllisen epäsäännöllisen vierailevana säestävänä viulistina toimimisen pohjalta - erittäin innokkaalta ja aktiiviselta! He pitävät esiintymisistä, ja harrastus on harjoituksineen ja keikkoineen heille jokaiselle tärkeä! Ainakin viulistit harjoittelevat kappaleita kotona sekä viululla että haitarilla. Tutut kappaleet on helppo soittaa viululla, mutta uusien kappaleiden melodioiden opettelussa - varsinkin jos on joku kovin hankala - molemmat sanovat käyttävänsä haitaria apuna, koska sieltä löytää helpommin oikeat äänet. Sitten kun haitarilla on saanut melodian mieleensä, on se helppo soittaa korvakuulolta viululla.
Tällä kertaa Mieslaulajien keikalla oli sairastumisten ja paikallisen eläkeläisten liiton kokouksen takia paikalla vain 3 laulajaa ja 1 viulisti - ja minä. Aluksi se taisi meitä jokaista vähän hämmentää, kun kanttori oli vasta samana päivänä soittanut olevansa petissä flunssan kourissa. Mutta harjoitukset polkaistiin käyntiin päättämällä keikan kappaleet. Sitten päätettiin, että minä soitan alkusoitot ja laulettiin kaikki kappaleet muutaman kerran läpi. Hienosti meni, ja eikun keikkapaikkaa kohti!
Kultatähkässä meitä odotti tupa täynnä ihmisiä ja ensimmäisenä kutsuttiin kaffille. Kaffin ja pullan jälkeen tilaisuus polkaistiin käyntiin yhteislaululla, jonka me Martin kanssa extempore saimme säestääkin :) Ja jotta yllätykset eivät olisi loppuneet niin lyhyeen, niin meiltä kysyttiin, josko voisimme esittää jotain vielä kahdestaankin. Ensin soitimme isojokisen Rakas koti -kappaleen, ja myöhemmin usean yhteislaulun, mieslaulajien kappaleiden ja lausuntaesityksen jälkeen soitimme vielä Konsta Jylhän Vaienneen viulun (ensimmäistä kertaa muuten koskaan kahdestaan). Tilaisuuden päätteeksi kuulimme vielä kiitospuheen.
Tilaisuus oli lämminhenkinen, mukava ja rento. Laulajia ja meitä soittajia kiiteltiin kovasti, ja se tuntui tietenkin hyvältä. Mutta kuitenkin minulle parasta olivat ne minun ja Martin kahdestaan soittamat kaksi kappaletta. Täysin valmistelematta, yllättäen ja muutaman kuukauden tauon jälkeen soitimme Rakas koti -valssin sekä Martin ehdotuksesta vielä Vaienneen viulun. Molemmat menivät ihan älyttömän hyvin, ja Vaiennut viulu tosiaan ensimmäistä kertaa elämässämme duoesityksenä. Paras hetki oli se, kun valssin jo kaksi kertaa läpi soitettuamme tulkitsin Martin eleistä, että vielä kolmas kerta mennään. Kolmannen kerran alettua Martti siirtyikin soittamaan A-osaan stemmaa aivan yllättäen.
Harjoituksista ja keikasta jäi todella hyvä mieli, ja niiden päätyttyä istahdin Martin mersun kyytiin ja ajoimme Kristiinantie 190:een harjoittelemaan kahden viikon päästä olevan Karijoen konsertin kappaleita! Toki ensin syötiin ja juotiin Armin laittamaa välipalaa - ettei soittajilta lopu virta kesken :)
Isojoen mieslaulajiin kuuluu noin 8 laulajaa ja 2 viulistia. Ryhmää johtaa ja heitä säestää seurakunnan kanttori Niina. Jos Niinaa ei lasketa mukaan, on poikien keski-ikä jossain 80 ikävuoden tienoilla. Mieslaulajat esiintyvät paljon - erityisesti seurakunnan tilaisuuksissa, mutta myös muiden paikallisten järjestöjen tilaisuuksissa. Ohjelmistossa on niin hengellistä musiikkia, kansanlauluja kuin uudempaa tanssimusiikkia. Laulajat laulavat pääosin yksiäänisesti pianon säestyksellä. Joihinkin kappaleisiin kanttori on joko itse sovittanut tai valmiista sovituksesta opettanut muutamalle laulajalle bassostemman. Viulistit soittavat pääsääntöisesti melodiaa, tukien laulua, mutta silloin tällöin ja joissakin kappaleissa Martti improvisoi stemmaa ja Pauli soittaa melodiaa oktaavia alempaa tai ylempää. Koko ryhmä vaikuttaa - muutaman vuoden tuttavuuden ja säännöllisen epäsäännöllisen vierailevana säestävänä viulistina toimimisen pohjalta - erittäin innokkaalta ja aktiiviselta! He pitävät esiintymisistä, ja harrastus on harjoituksineen ja keikkoineen heille jokaiselle tärkeä! Ainakin viulistit harjoittelevat kappaleita kotona sekä viululla että haitarilla. Tutut kappaleet on helppo soittaa viululla, mutta uusien kappaleiden melodioiden opettelussa - varsinkin jos on joku kovin hankala - molemmat sanovat käyttävänsä haitaria apuna, koska sieltä löytää helpommin oikeat äänet. Sitten kun haitarilla on saanut melodian mieleensä, on se helppo soittaa korvakuulolta viululla.
Tällä kertaa Mieslaulajien keikalla oli sairastumisten ja paikallisen eläkeläisten liiton kokouksen takia paikalla vain 3 laulajaa ja 1 viulisti - ja minä. Aluksi se taisi meitä jokaista vähän hämmentää, kun kanttori oli vasta samana päivänä soittanut olevansa petissä flunssan kourissa. Mutta harjoitukset polkaistiin käyntiin päättämällä keikan kappaleet. Sitten päätettiin, että minä soitan alkusoitot ja laulettiin kaikki kappaleet muutaman kerran läpi. Hienosti meni, ja eikun keikkapaikkaa kohti!
Kultatähkässä meitä odotti tupa täynnä ihmisiä ja ensimmäisenä kutsuttiin kaffille. Kaffin ja pullan jälkeen tilaisuus polkaistiin käyntiin yhteislaululla, jonka me Martin kanssa extempore saimme säestääkin :) Ja jotta yllätykset eivät olisi loppuneet niin lyhyeen, niin meiltä kysyttiin, josko voisimme esittää jotain vielä kahdestaankin. Ensin soitimme isojokisen Rakas koti -kappaleen, ja myöhemmin usean yhteislaulun, mieslaulajien kappaleiden ja lausuntaesityksen jälkeen soitimme vielä Konsta Jylhän Vaienneen viulun (ensimmäistä kertaa muuten koskaan kahdestaan). Tilaisuuden päätteeksi kuulimme vielä kiitospuheen.
Tilaisuus oli lämminhenkinen, mukava ja rento. Laulajia ja meitä soittajia kiiteltiin kovasti, ja se tuntui tietenkin hyvältä. Mutta kuitenkin minulle parasta olivat ne minun ja Martin kahdestaan soittamat kaksi kappaletta. Täysin valmistelematta, yllättäen ja muutaman kuukauden tauon jälkeen soitimme Rakas koti -valssin sekä Martin ehdotuksesta vielä Vaienneen viulun. Molemmat menivät ihan älyttömän hyvin, ja Vaiennut viulu tosiaan ensimmäistä kertaa elämässämme duoesityksenä. Paras hetki oli se, kun valssin jo kaksi kertaa läpi soitettuamme tulkitsin Martin eleistä, että vielä kolmas kerta mennään. Kolmannen kerran alettua Martti siirtyikin soittamaan A-osaan stemmaa aivan yllättäen.
Harjoituksista ja keikasta jäi todella hyvä mieli, ja niiden päätyttyä istahdin Martin mersun kyytiin ja ajoimme Kristiinantie 190:een harjoittelemaan kahden viikon päästä olevan Karijoen konsertin kappaleita! Toki ensin syötiin ja juotiin Armin laittamaa välipalaa - ettei soittajilta lopu virta kesken :)
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Käsin kosketeltavaa? Korvin kuultavaa?
Palasin tänään perustavaalaatua olevien kysymysten äärelle - koskien tutkimusaineistoani. Mun tutkimusaiheeni on tanssimusiikin murros ja tutkimuskysymykset ovat:
* kuinka eteläpohjalaiset soittajat ovat saaneet ensikosketuksensa musiikkiin ja soittamiseen - onko tanssimusiikin murros vaikuttanut eri vuosikymmeninä syntyneiden soittajien kokemuksiin soittamaan oppimisesta
* kuinka murros on vaikuttanut soittajien rooliin tanssisoittajina - hääsoittajina tai tanssiyhtyeen jäseninä
* kuinka soittajien soittotyyli on muuttunut - erilaista ohjelmistoa soitettaessa
Tutkimukseni elämäkerrallinen aineisto, jonka avulla koetan vastata ensimmäiseksi esitettyyn kysymykseen on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1940. Myös toiseen kysymykseen koetan etsiä vastauksia elämäkerrallisesta aineistosta, joka on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1929. Molemmissa tapauksissa soittajat ovat kertoneet eletyistä ja koetuista tapahtumista vuosia tapahtuneen jälkeen. Elämäkerrallinen aineisto on aina menneen muistelua ja asiat kerrotaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan.
Ongelmalliseksi tämän elämäkerta-aineiston tekee se, että osaa soittajista olen saanut itse haastatella, edesmenneiden soittajien haastatteluja olen kuunnellut arkistonauhoilta. Edesmenneitä soittajia en ole tavannut, en tuntenut. Puolestaan Martin ja Paulin kanssa olen jo kolmen vuoden ajan tehnyt yhteistyötä tavalla tai toisella: haastattelemalla ja juttelemalla, yhdessä harjoittelemalla, erilaisia konsertteja suunnittelemalla, yhdessä esiintymällä erilaisten kokoonpanojen kanssa. En voi missään vaiheessa enkä millään tapaa valehtelematta väittää, että aineistoni olisi kauttaaltaan tasapainoista. Se on suorastaan täysin vinksahtanut - mutta koska vinksahdusta on mahdoton korjata, täytyy minun tyytyä kirjoittamaan tämä kaikki auki. Ja perustella, että edesmenneitä nyt vaan kerta kaikkiaan on mahdoton enää haastatella!
Mutta entäs sitten tämä kolmas tutkimuskysymys ja sen aineisto eli soiva aineisto, musiikki? Aineiston soittajat ovat samoja kuin edellä eli syntyneet vuosina 1880-1929. Heidän soittoaan on tallennettu vuosina 1946-2008. Hmmmm... Mitä Martti Viitalähteen tämän päivän soittotyyli kertoo siitä tyylistä, jolla hän on soittanut 1940-luvulla? Tavallaan soivaan aineistoon pätee sama lainalaisuus kuin elämäkerta-aineistossa eli kappaleet soitetaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan, vaikka kappale on opittu ja sitä soitettu jo vuosikymmeniä. Mutta kun tutkimuskysymyksenäni on soittotyylin muutos tanssimusiikin murroksen aikana, niin mitä pystyn perustellusti sanomaan soittotyylistä, kun kyseiseltä ajalta minulla ei ole ainoatakaan soivaa esimerkkiä? Minun täytyy tavallaan luoda uutta aineistoa. Minun täytyy kaiken mahdollisen käsillä olevan ja korvin kuultavan aineistoni avulla konstruoida soittotyyli, jota ei ole koskaan tallennettu. Kyse on samasta asiasta kuin lähtisi kuvitteelliselle kenttämatkalle - tällä kenttämatkalla minun täytyy tapahtumien lisäksi myös kuulla sen ajan soittoa.
Paradoksaalisinta tässä kaikessa lienee kuitenkin se, että 1900-luvun alussa soittotyylillä ei ollut soittajille merkitystä. Merkittävää olivat uudet soitteet ja ohjelmiston laajuus sekä rytmi. Se, että soiton tahtiin oli hyvä tanssia! Tämän päivän viulistin, joka jatkuvasti pyrkii kehittymään soittoteknisesti, tyylillisesti, on vaikea ymmärtää, etteivät tuon ajan soittajat koettaneet kehittää juuri muuta kuin ohjelmistoaan. Eivät he harjoitelleet asteikkoja tai etydeitä, he soittivat kappaleita - vanhoja ja uusia. Ja jos tansseja soittaessa sormet menivät sekaisin, niin tärkeintä oli, että soitto jatkui ja rytmi säilyi, etteivät tanssijat alkaneet kompastella :) Samoin tämän päivän tutkijan, jonka tutkimusaihe on soittotyyli on vaikea ymmärtää sitä, ettei käsitettä soittotyyli ollut tuolloin kai edes olemassa.
Kovin hymyilyttää se, että tutkimusaiheeni tanssimusiikin murros on jotain kovin hankalaa käsin kosketella. Sen tietää olevan olemassa, mutta siihen on vaikea tarttua!
* kuinka eteläpohjalaiset soittajat ovat saaneet ensikosketuksensa musiikkiin ja soittamiseen - onko tanssimusiikin murros vaikuttanut eri vuosikymmeninä syntyneiden soittajien kokemuksiin soittamaan oppimisesta
* kuinka murros on vaikuttanut soittajien rooliin tanssisoittajina - hääsoittajina tai tanssiyhtyeen jäseninä
* kuinka soittajien soittotyyli on muuttunut - erilaista ohjelmistoa soitettaessa
Tutkimukseni elämäkerrallinen aineisto, jonka avulla koetan vastata ensimmäiseksi esitettyyn kysymykseen on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1940. Myös toiseen kysymykseen koetan etsiä vastauksia elämäkerrallisesta aineistosta, joka on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1929. Molemmissa tapauksissa soittajat ovat kertoneet eletyistä ja koetuista tapahtumista vuosia tapahtuneen jälkeen. Elämäkerrallinen aineisto on aina menneen muistelua ja asiat kerrotaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan.
Ongelmalliseksi tämän elämäkerta-aineiston tekee se, että osaa soittajista olen saanut itse haastatella, edesmenneiden soittajien haastatteluja olen kuunnellut arkistonauhoilta. Edesmenneitä soittajia en ole tavannut, en tuntenut. Puolestaan Martin ja Paulin kanssa olen jo kolmen vuoden ajan tehnyt yhteistyötä tavalla tai toisella: haastattelemalla ja juttelemalla, yhdessä harjoittelemalla, erilaisia konsertteja suunnittelemalla, yhdessä esiintymällä erilaisten kokoonpanojen kanssa. En voi missään vaiheessa enkä millään tapaa valehtelematta väittää, että aineistoni olisi kauttaaltaan tasapainoista. Se on suorastaan täysin vinksahtanut - mutta koska vinksahdusta on mahdoton korjata, täytyy minun tyytyä kirjoittamaan tämä kaikki auki. Ja perustella, että edesmenneitä nyt vaan kerta kaikkiaan on mahdoton enää haastatella!
Mutta entäs sitten tämä kolmas tutkimuskysymys ja sen aineisto eli soiva aineisto, musiikki? Aineiston soittajat ovat samoja kuin edellä eli syntyneet vuosina 1880-1929. Heidän soittoaan on tallennettu vuosina 1946-2008. Hmmmm... Mitä Martti Viitalähteen tämän päivän soittotyyli kertoo siitä tyylistä, jolla hän on soittanut 1940-luvulla? Tavallaan soivaan aineistoon pätee sama lainalaisuus kuin elämäkerta-aineistossa eli kappaleet soitetaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan, vaikka kappale on opittu ja sitä soitettu jo vuosikymmeniä. Mutta kun tutkimuskysymyksenäni on soittotyylin muutos tanssimusiikin murroksen aikana, niin mitä pystyn perustellusti sanomaan soittotyylistä, kun kyseiseltä ajalta minulla ei ole ainoatakaan soivaa esimerkkiä? Minun täytyy tavallaan luoda uutta aineistoa. Minun täytyy kaiken mahdollisen käsillä olevan ja korvin kuultavan aineistoni avulla konstruoida soittotyyli, jota ei ole koskaan tallennettu. Kyse on samasta asiasta kuin lähtisi kuvitteelliselle kenttämatkalle - tällä kenttämatkalla minun täytyy tapahtumien lisäksi myös kuulla sen ajan soittoa.
Paradoksaalisinta tässä kaikessa lienee kuitenkin se, että 1900-luvun alussa soittotyylillä ei ollut soittajille merkitystä. Merkittävää olivat uudet soitteet ja ohjelmiston laajuus sekä rytmi. Se, että soiton tahtiin oli hyvä tanssia! Tämän päivän viulistin, joka jatkuvasti pyrkii kehittymään soittoteknisesti, tyylillisesti, on vaikea ymmärtää, etteivät tuon ajan soittajat koettaneet kehittää juuri muuta kuin ohjelmistoaan. Eivät he harjoitelleet asteikkoja tai etydeitä, he soittivat kappaleita - vanhoja ja uusia. Ja jos tansseja soittaessa sormet menivät sekaisin, niin tärkeintä oli, että soitto jatkui ja rytmi säilyi, etteivät tanssijat alkaneet kompastella :) Samoin tämän päivän tutkijan, jonka tutkimusaihe on soittotyyli on vaikea ymmärtää sitä, ettei käsitettä soittotyyli ollut tuolloin kai edes olemassa.
Kovin hymyilyttää se, että tutkimusaiheeni tanssimusiikin murros on jotain kovin hankalaa käsin kosketella. Sen tietää olevan olemassa, mutta siihen on vaikea tarttua!
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Karijoen aarreaitta
Syyskuinen sunnuntaiaamu valkenee Isojoella. Eilinen kului pitkälti Karijoella, Luoman Topin (s.1933) ja vaimonsa vieraana soitellen, jutellen, Topin tarinointia kuunnellen. Sain viemisiksi Tampereelle kymmenen vuosien 1958-1976 aikana käsinkirjoitettua vihkoa karijokisia soitteita, irtonuotteja, Karijoen kansansoittokilpailujen tuomariston merkintöjä soittajista ja soitteista vuodelta 1962, dvd-tallenteen Karijoen pelimannien keikalta ja niin edelleen. Suurin osa käsinkirjoitettujen vihkojen kappaleista oli tallennettu Viljo Virtaselta eli yhdeltä aineistoni soittajista! Huikeaa! Harmillista oli vain se, ettei kappaleista ole äänitallenteita vaan nuottitallenteet. Joka tapauksessa oikea aarreaitta tuo Topi! Saamistani kappaleista aion valita muutaman kappaleen 1.marraskuuta olevaan Karijoen Pyhäinpäiväkonserttiin. Ja Topi lupasi kirjoitella tarinointia ja tekstiä ja tietoja kappaleista. Eli valitsen biisit, soitan Topille mitkä olen valinnut ja sitten menen taas Karijoen vierailulle kuulemaan mitä tarinoita kyseisiin kappaleisiin liittyy, mistä ne ovat saaneet nimensä, kuka niitä on soittanut ja niin edelleen.
Eräs merkillepantava asia näiden iäkkäiden pelimannien tapaamisessa ja tarinoinnissa on se, että he kertovat paljon vitsejä, kaskuja, hauskoja tarinoita pelimanneista, keikoilla tapahtuneista sattumuksista sekä näissä tilanteissa syntyneistä lempinimistä tai sanonnoista. Topi on suorastaan äärimmäinen esimerkki tästä tarinoinnista: neljän ja puolen tunnin vierailun aikana ei varmasti ollut yhtä soittamaani kappaletta pidempää taukoa Topin kerronnassa :) Kappaleita soitettaessa pelimanneille tulee mieleen tarinoita, joita he haluavat kertoa minulle (uudelle yleisölle) ja muistella sattumuksia keskenään (jos soittajia on enemmän). Samoja tarinoita kerrotaan monta monta kertaa, ja ikään kuin ylläpidetään positiivista tunnelmaa ja naurua. Tarinathan voisivat yhtä lailla olla surullisia tarinoita, kovia kohtaloita, mutta niitä tarinoita kerrotaan äärimmäisen harvoin.
Haastattelutilanteet ovat asia erikseen. Silloin soittajat kertovat elämäntarinaansa ja vastaavat esittämiin kysymyksiin. Mutta soittotilanteessa, viulun ollessa sylissä kappaleista kerrotaan kuka sitä on soittanut, mistä kappaleen nimi on kenties peräisin, minkälaisissa tilanteissa sitä on soitettu ja usein kerrottaviin tarinoihin liittyy joku vitsi, jonka kaikki soittajat jo tietävät. Samat tarinat saattavat toistua monta kertaa. Tarinaa muistellaan kollektiivisesti tai se jatkuu kertojalta toiselle tai muut nauravat jo tarinan alussa muistaessaan mitä tarinan lopuksi tapahtuukaan. Minä olen ikään kuin uutta yleisöä tarinoinnille! Mielenkiintoista oli nähdä soittotilanteen nauhoitus, jossa minä itse tai kukaan muukaan "ulkopuolinen" ei olisi paikalla, vaan soittajat soittelisivat keskenänsä. Ovatko tarinat aina osa yhdessä soittamisen tilanteen eteenpäinviemistä, vai kerrotaanko tarinoita vain silloin, kun on uutta yleisöä paikalla?
Eräs merkillepantava asia näiden iäkkäiden pelimannien tapaamisessa ja tarinoinnissa on se, että he kertovat paljon vitsejä, kaskuja, hauskoja tarinoita pelimanneista, keikoilla tapahtuneista sattumuksista sekä näissä tilanteissa syntyneistä lempinimistä tai sanonnoista. Topi on suorastaan äärimmäinen esimerkki tästä tarinoinnista: neljän ja puolen tunnin vierailun aikana ei varmasti ollut yhtä soittamaani kappaletta pidempää taukoa Topin kerronnassa :) Kappaleita soitettaessa pelimanneille tulee mieleen tarinoita, joita he haluavat kertoa minulle (uudelle yleisölle) ja muistella sattumuksia keskenään (jos soittajia on enemmän). Samoja tarinoita kerrotaan monta monta kertaa, ja ikään kuin ylläpidetään positiivista tunnelmaa ja naurua. Tarinathan voisivat yhtä lailla olla surullisia tarinoita, kovia kohtaloita, mutta niitä tarinoita kerrotaan äärimmäisen harvoin.
Haastattelutilanteet ovat asia erikseen. Silloin soittajat kertovat elämäntarinaansa ja vastaavat esittämiin kysymyksiin. Mutta soittotilanteessa, viulun ollessa sylissä kappaleista kerrotaan kuka sitä on soittanut, mistä kappaleen nimi on kenties peräisin, minkälaisissa tilanteissa sitä on soitettu ja usein kerrottaviin tarinoihin liittyy joku vitsi, jonka kaikki soittajat jo tietävät. Samat tarinat saattavat toistua monta kertaa. Tarinaa muistellaan kollektiivisesti tai se jatkuu kertojalta toiselle tai muut nauravat jo tarinan alussa muistaessaan mitä tarinan lopuksi tapahtuukaan. Minä olen ikään kuin uutta yleisöä tarinoinnille! Mielenkiintoista oli nähdä soittotilanteen nauhoitus, jossa minä itse tai kukaan muukaan "ulkopuolinen" ei olisi paikalla, vaan soittajat soittelisivat keskenänsä. Ovatko tarinat aina osa yhdessä soittamisen tilanteen eteenpäinviemistä, vai kerrotaanko tarinoita vain silloin, kun on uutta yleisöä paikalla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)