Käsin kosketeltavaa? Korvin kuultavaa?

Palasin tänään perustavaalaatua olevien kysymysten äärelle - koskien tutkimusaineistoani. Mun tutkimusaiheeni on tanssimusiikin murros ja tutkimuskysymykset ovat:
* kuinka eteläpohjalaiset soittajat ovat saaneet ensikosketuksensa musiikkiin ja soittamiseen - onko tanssimusiikin murros vaikuttanut eri vuosikymmeninä syntyneiden soittajien kokemuksiin soittamaan oppimisesta
* kuinka murros on vaikuttanut soittajien rooliin tanssisoittajina - hääsoittajina tai tanssiyhtyeen jäseninä
* kuinka soittajien soittotyyli on muuttunut - erilaista ohjelmistoa soitettaessa

Tutkimukseni elämäkerrallinen aineisto, jonka avulla koetan vastata ensimmäiseksi esitettyyn kysymykseen on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1940. Myös toiseen kysymykseen koetan etsiä vastauksia elämäkerrallisesta aineistosta, joka on kerätty soittajilta, joiden syntymävuodet ovat 1880-1929. Molemmissa tapauksissa soittajat ovat kertoneet eletyistä ja koetuista tapahtumista vuosia tapahtuneen jälkeen. Elämäkerrallinen aineisto on aina menneen muistelua ja asiat kerrotaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan.

Ongelmalliseksi tämän elämäkerta-aineiston tekee se, että osaa soittajista olen saanut itse haastatella, edesmenneiden soittajien haastatteluja olen kuunnellut arkistonauhoilta. Edesmenneitä soittajia en ole tavannut, en tuntenut. Puolestaan Martin ja Paulin kanssa olen jo kolmen vuoden ajan tehnyt yhteistyötä tavalla tai toisella: haastattelemalla ja juttelemalla, yhdessä harjoittelemalla, erilaisia konsertteja suunnittelemalla, yhdessä esiintymällä erilaisten kokoonpanojen kanssa. En voi missään vaiheessa enkä millään tapaa valehtelematta väittää, että aineistoni olisi kauttaaltaan tasapainoista. Se on suorastaan täysin vinksahtanut - mutta koska vinksahdusta on mahdoton korjata, täytyy minun tyytyä kirjoittamaan tämä kaikki auki. Ja perustella, että edesmenneitä nyt vaan kerta kaikkiaan on mahdoton enää haastatella!

Mutta entäs sitten tämä kolmas tutkimuskysymys ja sen aineisto eli soiva aineisto, musiikki? Aineiston soittajat ovat samoja kuin edellä eli syntyneet vuosina 1880-1929. Heidän soittoaan on tallennettu vuosina 1946-2008. Hmmmm... Mitä Martti Viitalähteen tämän päivän soittotyyli kertoo siitä tyylistä, jolla hän on soittanut 1940-luvulla? Tavallaan soivaan aineistoon pätee sama lainalaisuus kuin elämäkerta-aineistossa eli kappaleet soitetaan sellaisina kuin ne kerrontahetkellä muistetaan, vaikka kappale on opittu ja sitä soitettu jo vuosikymmeniä. Mutta kun tutkimuskysymyksenäni on soittotyylin muutos tanssimusiikin murroksen aikana, niin mitä pystyn perustellusti sanomaan soittotyylistä, kun kyseiseltä ajalta minulla ei ole ainoatakaan soivaa esimerkkiä? Minun täytyy tavallaan luoda uutta aineistoa. Minun täytyy kaiken mahdollisen käsillä olevan ja korvin kuultavan aineistoni avulla konstruoida soittotyyli, jota ei ole koskaan tallennettu. Kyse on samasta asiasta kuin lähtisi kuvitteelliselle kenttämatkalle - tällä kenttämatkalla minun täytyy tapahtumien lisäksi myös kuulla sen ajan soittoa.

Paradoksaalisinta tässä kaikessa lienee kuitenkin se, että 1900-luvun alussa soittotyylillä ei ollut soittajille merkitystä. Merkittävää olivat uudet soitteet ja ohjelmiston laajuus sekä rytmi. Se, että soiton tahtiin oli hyvä tanssia! Tämän päivän viulistin, joka jatkuvasti pyrkii kehittymään soittoteknisesti, tyylillisesti, on vaikea ymmärtää, etteivät tuon ajan soittajat koettaneet kehittää juuri muuta kuin ohjelmistoaan. Eivät he harjoitelleet asteikkoja tai etydeitä, he soittivat kappaleita - vanhoja ja uusia. Ja jos tansseja soittaessa sormet menivät sekaisin, niin tärkeintä oli, että soitto jatkui ja rytmi säilyi, etteivät tanssijat alkaneet kompastella :) Samoin tämän päivän tutkijan, jonka tutkimusaihe on soittotyyli on vaikea ymmärtää sitä, ettei käsitettä soittotyyli ollut tuolloin kai edes olemassa.

Kovin hymyilyttää se, että tutkimusaiheeni tanssimusiikin murros on jotain kovin hankalaa käsin kosketella. Sen tietää olevan olemassa, mutta siihen on vaikea tarttua!

Karijoen aarreaitta

Syyskuinen sunnuntaiaamu valkenee Isojoella. Eilinen kului pitkälti Karijoella, Luoman Topin (s.1933) ja vaimonsa vieraana soitellen, jutellen, Topin tarinointia kuunnellen. Sain viemisiksi Tampereelle kymmenen vuosien 1958-1976 aikana käsinkirjoitettua vihkoa karijokisia soitteita, irtonuotteja, Karijoen kansansoittokilpailujen tuomariston merkintöjä soittajista ja soitteista vuodelta 1962, dvd-tallenteen Karijoen pelimannien keikalta ja niin edelleen. Suurin osa käsinkirjoitettujen vihkojen kappaleista oli tallennettu Viljo Virtaselta eli yhdeltä aineistoni soittajista! Huikeaa! Harmillista oli vain se, ettei kappaleista ole äänitallenteita vaan nuottitallenteet. Joka tapauksessa oikea aarreaitta tuo Topi! Saamistani kappaleista aion valita muutaman kappaleen 1.marraskuuta olevaan Karijoen Pyhäinpäiväkonserttiin. Ja Topi lupasi kirjoitella tarinointia ja tekstiä ja tietoja kappaleista. Eli valitsen biisit, soitan Topille mitkä olen valinnut ja sitten menen taas Karijoen vierailulle kuulemaan mitä tarinoita kyseisiin kappaleisiin liittyy, mistä ne ovat saaneet nimensä, kuka niitä on soittanut ja niin edelleen.

Eräs merkillepantava asia näiden iäkkäiden pelimannien tapaamisessa ja tarinoinnissa on se, että he kertovat paljon vitsejä, kaskuja, hauskoja tarinoita pelimanneista, keikoilla tapahtuneista sattumuksista sekä näissä tilanteissa syntyneistä lempinimistä tai sanonnoista. Topi on suorastaan äärimmäinen esimerkki tästä tarinoinnista: neljän ja puolen tunnin vierailun aikana ei varmasti ollut yhtä soittamaani kappaletta pidempää taukoa Topin kerronnassa :) Kappaleita soitettaessa pelimanneille tulee mieleen tarinoita, joita he haluavat kertoa minulle (uudelle yleisölle) ja muistella sattumuksia keskenään (jos soittajia on enemmän). Samoja tarinoita kerrotaan monta monta kertaa, ja ikään kuin ylläpidetään positiivista tunnelmaa ja naurua. Tarinathan voisivat yhtä lailla olla surullisia tarinoita, kovia kohtaloita, mutta niitä tarinoita kerrotaan äärimmäisen harvoin.

Haastattelutilanteet ovat asia erikseen. Silloin soittajat kertovat elämäntarinaansa ja vastaavat esittämiin kysymyksiin. Mutta soittotilanteessa, viulun ollessa sylissä kappaleista kerrotaan kuka sitä on soittanut, mistä kappaleen nimi on kenties peräisin, minkälaisissa tilanteissa sitä on soitettu ja usein kerrottaviin tarinoihin liittyy joku vitsi, jonka kaikki soittajat jo tietävät. Samat tarinat saattavat toistua monta kertaa. Tarinaa muistellaan kollektiivisesti tai se jatkuu kertojalta toiselle tai muut nauravat jo tarinan alussa muistaessaan mitä tarinan lopuksi tapahtuukaan. Minä olen ikään kuin uutta yleisöä tarinoinnille! Mielenkiintoista oli nähdä soittotilanteen nauhoitus, jossa minä itse tai kukaan muukaan "ulkopuolinen" ei olisi paikalla, vaan soittajat soittelisivat keskenänsä. Ovatko tarinat aina osa yhdessä soittamisen tilanteen eteenpäinviemistä, vai kerrotaanko tarinoita vain silloin, kun on uutta yleisöä paikalla?

Mukavainen iltasoitto Liinamaan tuvassa

Seinäjoen konsertti on takanapäin. Mukavasti meni kaikki, ja jälleen kuten oli suunniteltukin. Pieni tupa oli täysi, ja oli ihana nähdä eturivissä tuttujakin kasvoja. Salosen Eila ja hänen hymyilevät kasvonsa katsoivat minua koko esityksen ajan. Emmi oli Eilan täti.

Paikalla oli useita sibalaisia muusikoita, joilta tuli mahtavia kommentteja. Paalasen Antti tuli sanomaan, että ”olet sitten ottanut perinnetyylit haltuusi”. Olin kommentista hyvin kiitollinen ja otettu! Kiitos Antti! Myös mm. viulisti Järvelän Elinan kanssa kävin pitkää keskustelua konsertista. Elina oli aivan häikäistynyt ”Emmin” soitosta. Hän oli kuulemma pitkään miettinyt, että miten tuo kuulostaa niin vaikealta ja helpolta yhtä aikaa. Ja sitten hän oli hoksannut, että mä soitan ”väärinpäin jousella”. Ja ihmetteli, että miten ihmeessä mä olen pystynyt sen opettelemaan noin sujuvaksi. Että kun se näytti niin luonnolliselta, niin hän en ensin tajunnut, että mikä tässä nyt oikein tökkii ”normaalisoittoa” vastaan. Oli mahtavaa taas muistaa tämäkin asia, sillä tosiaan mä olen omaksunut sen ”väärinpäin jousella” soittamisen niin hyvin, etten oikein enää itsekään hahmota, että tosiaan, soitan väärinpäin kuin yleensä. Ja hienoa myös se, että saa kommentteja viulisteilta, koska eihän tuollaista seikkaa muut huomaa kuin viulistit itse.

Itselleni jäi konsertista kuitenkin jotenkin hassu tunnelma. Ihan mukava kyllä, ja oikeasti taas nautin lavalla olemisesta. Jotenkin näiden konserttien myötä olen oppinut olemaan taas sinut soittajaminäni ja esiintymisen kanssa. Mutta konsertti oli jotenkin niin paljon ”pienempi” kuin Lauhan konsertti ja palasista koottu, että kokonaisuudesta jäi itselle jotenkin hajanainen kuva. Tosin ainakin Virkkalan Mika, Järvelän Elina ja Sepposen Seppo sanoivat, että kokonaisuus oli oikein toimiva ja ehjä. Ja jälleen moni sanoi siitä koskettavuudesta, liikuttavuudesta. Pitää varmaan katsoa konsertti videolta nyt jälkikäteen, jotta pystyy sanomaan enemmän kokonaisuudesta ja siitä, että mistä se koskettavuus oikein tulee.

* * *

Nyt mulla jatkuu vielä loma! Tosi mukavaa, mutta kyllä mä huomaan, että mulla alkaa olla jo vähän ikävä tutkimustyön pariin. Ja hyvä niin! Niin sitten sitä voi syksyn aloittaa innolla ja tehokkuudella. Vuoden 2009 alkuun on 4,5 kuukautta. Ja vuoden 2010 alkuun, jolloin väitöskirjan pitäisi olla valmis, on siis 1 vuosi ja 4,5 kuukautta. Tuntuu NIIN lyhyeltä ajalta!

Huomenna soi Seinäjoella (Östermyra på svenska)

Östermyran toiset musiikkipäivät ovat ottaneet ohjelmistoonsa Hääpolskasta haitarijatsiin -konsertin. Huomenna 15.8.2008 soi Liinamaan tuvassa konserttisarjan yksi pieni osa. Kleemolan Piia on mukana ensimmäistä kertaa Eemeli Riskuna. Ja Laitisen Heikkikin esittäytyy konsertissa kansansoittokilpailuiden toimeenpanijana.

Harjoittelin tänään huomisen konsertin biisejä ensimmäistä kertaa Lauhan Spelien konsertin jälkeen. Kyllä se viulunsoitto vielä sujui - lomasta huolimatta! Ja samalla se toi esiin oivalluksia, joihin en edellisen konsertin tiimellyksessä ehtinyt reagoimaan. Tammikuun konserttiin täytyy "korjata" ainakin Emmin puku (Orimattilan kansallispuvusta Härmän puvuksi) ja Emmin soittoasento. Viljon soittoasentoa voisi puolestaan kokeilla pienemmällä viululla. Toimisiko se minulla paremmin 3/4-viululla? Saisinko vibraaton soimaan aidommin? Tällä hetkellä Viljon vibraatto ei oikein toimi. Pystyn toteuttamaan sen parhaiten 3-sormella, 1- ja 2-sormella jollain lailla, 4-sormella en lainkaan. Ja heti kun vibraaton toteuttaminen tuntuu vaikealta, huomaan, että yritän auttaa päällä. Tai siis reaktio on tukea leualla viulua... Mutta kun Viljon viulu oli olkavarrella, eikä olkapäällä, niin päällä tai leualla auttaminen on mahdotonta. Tukea pitää yrittää antaa ranteella, joka on koppaa vasten, mutta se tuntuu todella raskaalta ja väsyttää käden nopeasti. Tässä on siis syksyllä paljon töitä!

Lisäksi Martin haitarinsoittoa täytyy ehdottomasti hyödyntää tammikuun konserteissa. Onhan hän elävä esimerkki siitä kuinka 5-riviset haitarit valtasivat alaa ja monet soittajat vaihtoivat 30-luvulla soittimensa haitariin.

Ja kuningasidea oli myös se, joka tuli Lavialla automatkalla: Tutkivan teatterityön keskuksen lavan voisi jakaa kahtia siten, että toisella puolella olisi esim. vuoden 1900 lavastus ja toisella puolella vuoden 1930 lavastus. Sekä soittamaan oppiminen että tanssisoitot voisivat tapahtua aina sillä puolella minne ne kuuluvat. Ja valoilla pystyisi auttamaan juonenkulkua siten, että aina se puoli pimenee, jota ei tarvita. Ja samalla sillä puolella voisi vaihtaa (tarvittaessa) lavasteita. Sitten kansansoittokilpailut ja yhteissoittohan voivat toki olla "molemmilla puolilla" ja keskellä lavaa. Tai jos/kun lava on liian pieni tähän, niin ainakin alun soittamaan oppimispätkän voisi jakaa näin. Siihen tila riittää. Ja kun hääsoitto ja -tanssi alkaa, niin koko lava olisi jo käytössä.

Elokuu kuluu, arki odottaa - sitten syyskuussa. Huomisen konsertin jälkeen jatkuu vielä loma :)