Eilen koettua...

Kello lähestyy neljää, ja sydän alkaa lyömään hieman tiheämpään tahtiin. Jatkoseminaarilaiset lipuvat paikalle yksitellen. Tietokoneen kanssa pitää hetki vääntää kättä siitä, suostuuko se näyttämään powerpoint-esitykseni valkokankaalla vai eikö se suostu. Pääsemme lopulta yhteisymmärrykseen ja valkokankaalle heijastuu teksti "Esityksellisen kokonaisuuden esittely jatkokoulutusseminaarissa 12.12.2007". Klo 16.18 aloitan monologin siitä, mitä olen aikonut ensi vuonna väitöstyössäni tehdä.

Esittelen aineistoni ja sen sijoittumisen maantieteellisesti:

Sen jälkeen esittelen tapani analysoida sekä elämäkerrallista että ennen kaikkea soivaa aineistoani. Musisoiva tutkija, tutkiva muusikko -menetelmä on työssäni keskeisemmässä roolissa kuin työni alkuvaiheessa kuvittelinkaan.

Soittaminen arkistonauhojen kanssa sekä soittaminen haastateltavieni kanssa ovat kaksi hyvin erilaista prosessia. Arkistonauhojen kanssa läsnä on vain minä, viuluni ja nauhalta soiva musiikki - jonka kanssa en varsinaisesti voi kommunikoida vastavuoroisesti. Pystyn hyvin tarkasti empaattisen ja analyyttisen kuuntelun avulla analysoimaan sekä omaa soittoani, arkistonauhalta kuuluvaa soittoa että näiden kahden eroja. Kirjoitan soittopäiväkirjaani merkintöjä siitä miltä soittelu tänään tuntui, mitä havaitsin ja pyrin myös pohtimaan sitä miksi havaitsin, miksi minun soittoni kuulostaa erilaiselta kuin arkistonauhan soitto ja mitä voin tehdä saadakseni eron pienenemään. Muutanko viulukäteni asentoa? Otanko jousesta eri kohdasta kiinni? Painanko hieman enemmän - jommalla kummalla kädellä? Siirränkö koko viulun paikkaa? Otanko olkatuen pois? Siirränkö jousta lähemmäs tallaa tai kauemmas siitä? Annanko viulukäden sormien osua kielelle ei-pystyssä niin että sormen pehmeä kohta (tyyny?) osuu kieleen? Kaikkea kokeilen ja suurin osa kokeiluista ei vaikuta soittooni siten kuin toivoisin, osa kokeiluista puolestaan saa soittoni kuulostamaan enemmän samalta arkistonauhan kanssa. Ja kokeilut jatkuvat...

Sen sijaan soittaminen haastateltavieni kanssa on - ainakin tässä vaiheessa ja tähän asti ollut - täysin erilainen prosessi. Keskeiselle sijalle nousee kommunikointi muiden soittajien kanssa - sekä verbaalisesti että nonverbaalisesti. Pyrin havainnoimaan muiden soittajien nonverbaaleja viestejä, heidän kokemuksiaan ja tunteitaan, joita tilanne ja kappaleet heissä synnyttävät. Koetan tutkijana tehdä tulkintoja näistä samalla, kun soittajana soitan. Pyrin myös reflektoimaan kokemuksia ja tunteita, joita itsessäni tilanteessa syntyy. Sen sijaan itse soivan musiikin empaattinen ja analyyttinen kuuntelu sekä soittotapojen vertailu on ainakin tähän mennessä jäänyt vähemmälle. Ehkä yksi seuraavien soittokertojen tavoitteistani olisikin keskittyä seuraavaksi yksittäisten ja yhteisten soittotapojen ja soittotyylien analyysiin.

Soittamisen kokemusten vyöryessä päälle olen koettanut jäsentää kokemuksiani ja niiden reflektointia. Otin taustateoriaksi Kolbin (1984) kokemuksellisen oppimisen kiertokulun, joka mielestäni sopii muutenkin sykleittäin etenevään työskentelyyni - ja oppimistahan se työskentely nimenomaan on - varsin loistavasti. Kolbin mallin tavoitteena on käsitteellistää konkreettisen toiminnan kautta syntyneet kokemukset ja niiden reflektointi.

Lisäksi esittelin seminaarissa suunnitelmani tutkimustulosten julkisista esityksistä konserteissa sekä niiden tallentamisesta DVD:lle.

Vastaanotto yllätti minut jälleen. Sain todella hyviä ehdotuksia. Minulle esitettiin eteenpäinvieviä kysymyksiä. Sain ohjeita tulevaisuuden kirjoitusprosessin varalle. Sain mahdollisten minulle tärkeiden yhteyshenkilöiden nimiä. Sain kommentteja työni innovatiivisuudesta ja kunnianhimoisuudesta ja tärkeydestä. Hetkellisesti koin ison taakan hartioillani - olenko nyt työntänyt lusikkani vähän liian isoon keittoon. Mutta sitten karistin taakan harteiltani. Näin haluan tehdä, ja tämä tuntuu oikealta tavalta juuri minulle.

Tietenkin sain myös ohjaajaltani kehoituksen olla haalimatta enää enempää aineistoa ja tekemistä, jotta saan työni valmiiksi määräajassa - eli vuoden 2009 loppuun mennessä. Ja sehän on hänen tehtävänsäkin ohjaajana potkia eteenpäin, etten jää asiastani innostuneena haahuilemaan ja tekemään uusia suuria suunnitelmia. Näidenkin suunnitelmien toteuttamisessa on tarpeeksi!

Palaute Soittaja oppijana -artikkelista :)

Jiiiiiippiiiiiii! Tänään saapui toimittajilta ensimmäinen palaute artikkelistani. Tekstini lähtee kuulemma nyt referee-lausujille, joilta saan palautteen tammikuun 10.pvään mennessä. Sen jälkeen teen omat korjaukseni tammikuun loppuun mennessä, jolloin lehti sitten lähtee painoon... ja ilmestynee näin ollen helmi-maaliskuussa. Mutta siis lehden päätoimittajalta (? vai artikkelini vastuutoimittajalta? ) tullut viesti piristi iltani ja huojensi mieleni artikkelin suhteen:

"Artikkelisi on selkeä, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu ja olet myös noudattanut kiitettävästi kirjoitusohjeita!"

:)

Kolme roolia - kolme identiteettiä

Hieman horjuvin askelin lähestyn tilaa, jossa tutkija, muusikko ja pedagogi kohtaavat. Jokainen astuu tilaan omasta ovestaan. Ovien takana on menneisyys – yhteinen ja erillinen. Ne kietoutuvat toisiinsa muodostaen kokonaisuuden, sen mitä ja kuka olen tänä päivänä. En voi jättää menneisyyteni kokemuksia ja kertomuksia oven ulkopuolelle. Ne ovat merkityksellinen osa minua tutkijana, muusikkona ja pedagogina.

Olen kulkenut jokaisesta ovesta ennenkin ylläni roolivaatteet. Rooliasun vaihto ja uudet vuorosanat muuttavat minut tutkijasta pedagogiksi, pedagogista muusikoksi ja jälleen muusikosta tutkijaksi. Tällä kertaa astun jokaisesta kolmesta ovesta yhtä aikaa samaan tilaan ja koetan kirjoittaa siitä, mitä tilassa tapahtuu. Tilan keskellä odottaa viulu, soittimeni, johon tartun kaikista kolmesta identiteetistäni käsin. Ympärilläni tilassa ovat läsnä tutkimukseni kohteena olevien eteläpohjalaisten viulupelimannien soitteet, heidän elämänkertomuksensa ja valokuvansa. En pysty samaistumaan menneen ajan soittajiin tai elämään heidän kanssaan samassa ajassa, mutta voin yrittää ymmärtää heitä heidän arkistonauhoilta kuulemieni elämänkertomuksien avulla. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta soittaa heidän kaikkien kanssa heidän elinaikanaan, mutta voin ottaa soittokaverikseni myös arkistonauhan, jolle on tallennettu heidän soitteitaan. En voi soittaa heidän soittimillaan tai sormillaan, mutta voin soittaa samoja säveliä, samoja sävelmiä ja pyrkiä mukailemaan heidän soittonsa piirteitä. Näen valokuvasta kuinka soittajan jousikäsi on asettunut jousen päälle tai miten viulukäsi lepää viulunkaulalla. Muuttamalla oman jousi- tai viulukäteni asentoa lähemmäs kuvassa olevan soittajan asentoa, huomaan pääseväni lähemmäs myös samaa kuulokuvaa – oman soittimeni ja oman tyylini kautta.

Kaikki tiet vievät sinne, minne haluaa mennä

Niin on pitkä aika edellisestä tekstistäni! Voi kurjuus! Tässä välissä viimeistelin ja lähetin toimitukseen Soittaja oppijana -artikkelini. Putosi taas yksi taakka harteilta, kun torstai-iltana painoin sähköpostin Lähetä-painiketta. Hetkeksi piti pysähtyä miettimään, että mihin suuntaan sitä onkaan seuraavaksi voimansa kohdistettava. Samoin tässä välissä oli Kallio-Kuninkalassa tutkijakoulumme seminaari, jossa puhuin ensimmäistä kertaa kunnolla ja suuremmalle kuulijakunnalle väitöstyöni esityksellisestä osiosta. Vastaanotto oli valloittava! Olin valmistautunut perustelemaan ja väittelemään, kuulemaan kriittisiä kommentteja ja vielä kerran perustelemaan tekemiäni valintoja, mutta kuinka ollakaan tutkijakoululaiset kyselivät ja kannustivat ja innostivat! Huikeaa! Taas on asteen verran varmempi olo siitä, että näin minun on tehtävä. Näin minun kuuluu tehdä. Kiitos siitä!

Mistä tämä ajatus esityksellisestä osuudesta väitöstyössäni on oikein lähtöisin? Tätä aihetta pohdin pitkään ennen kyseistä puheenvuoroani tutkijakoulun seminaarissa. Päädyin jonnekin syvälle pohdintoihin tutkija-, pedagogi- ja viulisti-identiteeteistä, joista oli yllättävän vaikea kirjoittaa. (Olen aloittanut tämänkin tekstin jo kolmesti, mutta joka kerta olen päätynyt niin syvällisiin jopa ahdistaviin pohdintoihin, että on pitänyt hieman hengähtää ja antaa ajan kulua.) Kenties minun on vaikea astua itseni ulkopuolelle juuri nyt. Kenties vaikea etääntyä tehdyistä päätöksistä ja niiden syistä, kun koko prosessi on vielä käynnissä. Vaikea erottaa tutkijaa, pedagogia ja muusikkoa toisistaan, kun ne kaikki ajattelevat samoja ajatuksia, kokevat samoja kokemuksia, elävät samaa hetkeä samassa kehossa.

Kevät 2005 toi mukanaan suuria muutoksia elämääni, arkeeni. Sekä työni viulunsoitonopettajana että musiikkipedagogin opintoni väistyivät. Pyysin niitä väistymään. Tahdoin niiden väistyvän. Tahdoin kokeilla mihin minusta olisi tieteen saralla, tutkijana. Vaikka aloittaessani yliopistouran perustutkinto-opiskelijana vuonna 1997 muistan sanoneeni opiskelijakollegoille: "En vielä tiedä mitä minusta tulee isona, mutta ei ainakaan tutkijaa."

Tuon saman kevään 2005 aikana alkoi identiteettini pedagogi-viulistina rakoilla. Vahva pedagogi-identiteettini ei kai hävinnyt mihinkään - missään vaiheessa. Se vain siirtyi sivummalle. Antoi tilaa tutkijalle. Vähitellen. Se oli tarpeeksi vahva selvitäkseen pienemmälläkin reviirillä :) Mutta viulisti-identiteettini alkoi rakoilla. Se haalistui, kun lopetin viulutunneilla käymisen. Kun huomasin soittokuntoni laskevan. Kun vietin yhä vähemmän aikaa kaksin viuluni kanssa harjoitusluokassa. Kun mieltä vaivasi jatkuva huono omatunto siitä, etten ehtinyt harjoittelemaan yhtä paljon kuin ennen väitöstyön aloittamista. Sysäsin sitä syrjään, jottei minun tarvinnut katsoa sitä silmiin. Suorastaan välttelin soittotilanteita, koska en pitänyt siitä, että joka kerta tarttuessani soittimeen huomasin soittotaitoni muuttuneen. Pelkäsinkö, että soittotaito häviäisi? Tätä vaihetta kesti kauan. Liian kauan? Vai tarpeeksi kauan, että opin jälleen jotain itsestäni? Itsestäni viulistina?

Syksyllä 2006 alkoi mieleeni nousta tuo ajatus esityksellisestä osiosta väitöstyössäni. Huomasin haastavani itseäni esiintyjänä ja viulistina. Miksi? Helpompikin tie olisi. Helpompikin tapa olisi väitellä tohtoriksi. Kuitenkaan tuo ajatus ei päästänyt minusta irti. Joskus tammikuussa 2007 olin jo lähes varma siitä, että näin tahdon tehdä. Kuitenkin syy siihen, etten uskaltanut heittäytyä täysin uuteen ideaan oli se, että viulisti-identiteettini oli sillä hetkellä niin heikoilla. Epäilin itseäni… Kuinka selviäisin esiintymisestä? Entä jos jännitys pilaisi koko esityksen? Miten voisin koskaan saada kappaleet niin hyvään kuntoon, että voisin mennä niitä soolona esittämään? …vai vaadinko vain itseltäni liikaa?

Tehtyäni lopullisen päätöksen – joskus keväällä 2007 – minun täytyi opetella elämään epävarmuuteni kanssa. Se oli tärkeää - ja se on tärkeää, sillä prosessi lienee kesken edelleen. Se on tehnyt minusta erilaisen soittajan. Ei ehkä ulkoisesti, mutta sisäisesti. Se on muuttanut minua. Sillä kun opin elämään sen kanssa, olen huomannut sen vähitellen väistyvän. Myöntäessäni itselleni olevani heikko, olen tullut vahvemmaksi.

Ja matka jatkuu…