VÄITÖSKIRJA LUETTAVISSA NETISSÄ!

KS. http://acta.uta.fi/teos.php?id=11391
Dvd-tallenne vain painetun väitöskirjan liitteenä.

Väitöstilaisuus lauantaina 11.12.2010

Juurihan minä aloin keräilemään aineistoani... Ja nyt ollaan tässä!

FM Tuuli Talvitie-Kella puolustaa
julkisesti musiikintutkimuksen
alan väitöskirjaansa
Hääpolskasta haitarijatsiin
1900-luvun alun tanssimusiikki-
kulttuuri eteläpohjalaisten soittajien
kertomana, kokemana ja soittamana

Lauantaina 11.12.2010 klo 12
Tampereen yliopiston
Väinö Linna -salissa

TERVETULOA!

Mieleni teki huutaa koko maailmalle: SINNE MENI! VÄITÖSKIRJA ESITARKASTUKSEEN!

Elämä tuntuu välillä ihmeelliseltä. Hämmästellen pysähtyy tutkija-pedagogi-muusikko katselemaan ympärilleen ja mittailemaan kulkemiaan askelia. Miten askeleet johtivat tähän? Minkälaisia valintoja on pitänyt tehdä? Kuka olin kun aloitin taipaleeni väitöskirjan parissa? Kuka olen nyt? Minkälainen on seuraava askel?

Olo on kiitollinen, huojentunut, väsynyt, vähän tyhjäkin - mutta ennen kaikkea aurinkoinen, keväinen, vapaa. Tuleva ei ole yksi polku, jonka molemmilla puolilla kohoaisi korkea aita. Tuleva on kymmeniä polkuja, joita voi kulkea palan matkaa ja vaihtaa sitten toiselle polulle ja taas seuraavalle. Ja mikä tärkeintä, minun ei tarvitse juuri tällä hetkellä päättää mille polulle lähden. Voin vain seisoskella ja hämmästellä ja katsella ympärilleni hymyillen. Ja väsymyskin antaa periksi päivä kerrallaan.

Niin, siitä on kohta kaksi viikkoa kun jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Torstaina huhtikuun 15.päivä kävelin kolme printattua ja kansioitua väitöskirjaa kainalossani humanistisen tiedekunnan kansliaan. Tilaisuus oli koruton, kun laskin kolme kansiota kanslian pöydälle. Olo sisälläni oli kaikkea muuta kuin koruton. Teki mieleni huutaa koko maailmalle, että MINÄ OLEN JÄTTÄNYT VALMIIN VÄITÖSKIRJANI KÄSISTÄNI! Koska ääneni ei ole sentään niin kantava, tyydyin soittamaan puhelimella läheisimmille.

Seuraavat kuukaudet tuovat tullessaan odottelua. Väitöskirjani esitarkastajat tekevät työtään ja viimeistään 2,5 kuukauden kuluttua saan heiltä arvion työstäni. Sen jälkeen vielä viimeiset viilaukset ja sitten väitöskirja on valmis julkaistavaksi ja väitöstilaisuus järjestettäväksi. Elämä on ihmeellistä!

Antista Kaisaan

"Tervetuloa tähän Antista Kaisaan, Köykkänevan kuusi musisoivaa sukupolvea -konserttiin!", lausuin juhlallisesti viime sunnuntaina käveltyäni Tulopeliä soitellen salin keskikäytävää kymmenien täysien penkkirivien välistä lavalle. Näistä kuudesta sukupolvesta kolme nuorempaa esittelivät itse itsensä ja esittivät konsertissa lauluja ja soittoja. Kolme vanhempaa sukupolvea Vanha-Antti (synt. 1841), Kristian (synt. 1873) ja Siinto (synt. 1902) Köykkäneva eivät valitettavasti itse voineet olla konsertissa kuin tallennettuina ääninä ja kuvina, joten tarvittiin yksi tutkija-muusikko elävöittämään kuvaa vanhemmista sukupolvista :D

Nämä kolme vanhempaa sukupolvea olivat hääpelimanneja. Ja se on paljon sanottu. Hääpelimanni oli aikansa arvostetuin titteli, joka soittajalla saattoi olla. Hääpelimannilla piti olla laaja ohjelmisto, vankka asiantuntemus häistä, tilannesilmää ja tempperamenttiakin. Nurkka- tai siltatansseja saattoi soittaa kuka tahansa kynnelle kykenevä pelimanni, joka osasi kaksi tai 20 kappaletta, mutta hääpelimannilta vaadittiin enemmän. Piti tietää minkälainen Tulopeli soitetaan hääväen saapuessa. Tellamarssi piti soittaa, kun tellaväen oli määrä asettua paikalleen. Onnittelumarssia soitettiin vihkimisen jälkeen ennen hääateriaa, kun hääväki sai onnitella vastavihittyä paria. Aterian jälkeen siirryttiin taas marssin saattelemana edustupaan tanssimaan. Ensimmäinen tanssi oli usein hitaampi, juhlallisempi, jossa pappi saattoi viedä juhlallisesti morsianta tanssilattialla. Kun varsinaiset tanssit alkoivat piti osata monen monta polskaa, polkkaa, valssia ja sorttista. Ja kun oli aika päästää kuokkavieraat taloon, piti soittaa Nurkkurien polska. Tanssimista ja tarjoiluja jatkui sitten yömyöhälle, ja jos oli monipäiväiset häät, niin eiköhän joku tullut nukkuvaa pelimannia herättelemään, että kuule nyt haluttaas taas tanssia. Häiden päätös tuli myös pelimannien toimesta. Soitettiin viimeiset lähtömarssit. Siitä hääväki tiesi, että nyt on aika lähteä kunkin kotihinsa.

Köykkänevan Siinton soittoa ja jutustelua on Ala-Könni aikanaan tallentanut Kansanperinteen arkistoon, joten Siinton soitteista ja soittotyylistä esitin konsertissa esimerkkinä Masurkan ja Hoijakan. Sain soittaa oikein Siinton vanhalla viululla. Köykkänevan Juhan (Siinton veljenpoika) kanssa esitimme Charlotta Köykkänevan lempikappaleen Hankoniemen silmä eli Kaunis kotimaani eli Värmlandsvisa. Charlotta oli kotoisin Bromarvista, Hankoniemestä. Hän oli joskus 1800-luvun viimeisinä vuosina tullut Närpiöön meijerikouluun. Sieltä sitten päätynyt Isojoen meijeriin aikanaan töihin ja tavannut Kristianin. He olivat menneet naimisiin ja pian syntyikin sitten Siinto. Charlotta oli täysin ruotsinkielinen ja alkanut hieman opetella suomenkieltä vasta Närpiöön ja Isojoelle tullessaan. Elämä ruotsinkielisenä suomeapuhuvien joukossa ei liene aina ollut ihan helppoa. Todennäköisesti hän kaipasi vanhempiaan ja kotiaan Hankoniemessä. Hänen muistellaankin laulaneen paljon itsekseen ruotsinkielisiä lauluja, erityisesti tätä Hankoniemen silmää.

Köykkänevan Siinton lempikappale oli puolestaan Seikun polkka eli Vanha-Seikku. Kuukausi taaksepäin olin Isojoella käymässä ja tiesin, että tätä Seikun polkkaa oli toivottu esitettäväksi konsertissa. Soitin Viitalähteen Martille, että kuule jos tulen käymään, niin opetatko mulle Seikun polkan. Martillehan sopi, ja niin menin Martin luokse oppiin. Viulut olalle ja pian Seikun polkka raikasi Viitalähteellä. Myös viime sunnuntaina konsertissa esitimme polkan Martin kanssa kahdestaan, kahdella viululla. Niinkun hääpelimannit aikanaan. Pääpelimanni ja pikkupelimanni, eli mestari ja kisälli. Yli kaksituntisen konsertin jälkeen tuli eräs paikallinen vanhempi rouva kiittämään minua konsertista ja sanomaan, että juuri tämä Seikun polkka oli hänen mielestään paras kappale koko konsertissa :D

Tämän kolmen vanhemman sukupolven esittely päättyi yhtyesoittoon. Köykkänevan Siinto, joka kuoli vuonna 1975 oli vielä viimeisinä vuosinaan perustamassa Isojoelle Isojoen kansansoittajia. Tässä yhtyeessä ovat aikanaan soittaneet minulle tutut Salosen Emmi, Kankaanpään Yrjö, Pentilän Viljami ja tietenkin nämä nuoremmat Viitalähteen Martti, Kortesniemen Pauli ja Kauramäen Lasse. Alkuperäistä kokoonpanoa ei tähän konserttiin ollut enää mahdollista saada, joten me koetimme poikain kanssa esitellä kansansoittajien ohjelmistoa. Soitimme Viitalähteen Jaakon polokan ja Rakas koti -valssin. Yhtyeen kokoonpanon esittelinkin jo edellisessä tekstissäni :) Martti, Lasse, Atte ja minä. Ensimmäinen keikkahan piti olla vasta heinäkuussa Lauhan Speleissä, mutta toisin kävi...

UUSI YHTYE

Ja jottei elämä ja kevät menisi vallan tekstin viilaukseksi, vaan tutkija saisi myös musisoida, olemme perustaneet uuden yhtyeen! JESSSSSSS!

Yhtye on harjoitellut jo kahdesti: ensimmäiset jamit pidettiin tapaninpäivänä Viitalähteellä ja eilen loppiaisena soiteltiin yhdessä samalla kokoonpanolla samassa paikassa jo toistamiseen. Samalla päätettiin ensimmäisestä keikasta (Lauhan Spelit 21.7.2010) ja puhuttiin tosiaan oikein yhtyeestä. Nimeäkin pohdiskeltiin... Kun Maritta Santahuhta oli Isojoen Joulu -lehden eräässä kuvatekstissä heittänyt ilmoille ajatuksen siitä, että onkohan Isojoen Kansanpelimannit tekemässä comebackin :D Että sitä sitten pohdittiin, että oltaisko ihan perinteisesti Isojoen kansansoittajat vai Isojoen pikkupelimannit vai ehkä Isojoen nuoremmat kansansoittajat vai kenties Isojoen pikkukansansoittajat :D Toki myös nimessä voisi ottaa huomioon tämän yhtyeen mahtavan ikähaitarin: Isojoen monenpolvenpelimannit? Nimiasia jäi ilmaan leijumaan. Nimiehdotuksia saa toki jättää tuonne kommenttiosioon blogiin.

Yhtyeen jäsenet ikäjärjestyksessä:

Martti Viitalähde 85v, viulu (ja haitari)

Lasse Kauramäki 60v, harmooni

Tuuli Talvitie-Kella 32v, viulu

Atte Viitalähde 16v, kontrabasso

Yhtyeen ohjelmisto on muotoutumassa. Joka tapauksessa tarkoitus on ottaa uusiokäyttöön Isojoen kansansoittajien 1970-luvulla soittamia isojokisia biisejä. Niitä samoja, joita Kortesniemen Pauli on kuullut Kankaanpään Yrjön soittavat Kärjenkoskella 1930-40 luvuilla. Niitä samoja, joita Yrjö ja Pentilän Viljami opettivat nuoremmilleen 1970-luvulla kansanpelimannien harjoituksissa. Niitä samoja, joita minä olen oppinut Paulilta ja Martilta 2000-luvulla.

"Nippupäivä"

Vuosi on vaihtunut, yliopiston apuraha vastaanotettu 6 kuukaudelle, väitöskirjakonserttien extrat kuvattu, väitöskirjan käsikirjoitus lähetetty opponenteille tarkastettavaksi "nippupäivää" varten, joululomat lomailtu.

Ai mikä nippupäivä? Maanantaina 1.2.2010 järjestetään Tampereella seminaari, jossa käsitellään vain minun työtäni. Lähetin väitöskirjan ja konserttitallenteen ennen joulua ohjaajalleni Vesa Kurkelalle sekä opponenteilleni Hannu Sahalle ja Pirkko Moisalalle. Ja 1.2 he sitten saapuvat Treelle antamaan palautetta kokonaisuudesta, väitöskirjan käsikirjoituksesta. Sen jälkeen joko viimeistelen ja jätän työni tarkastukseen parissa kuukaudessa tai teen suuria muutoksia... parissa kuukaudessa. Riippuen siitä mitä heillä on sanottavaa työstäni. Riippuen siitä minkälaisia aukkoja he löytävät käsittelystä ja päättelystä, epäloogisuuksia rakenteesta, vajavaisuuksia teoriasta ja niin edelleen. Tavoitteena olisi joka tapauksessa saada se tohtorinhattu loppukevään/alkukesän aikana. Ja nyt kun olen sen täällä julkisesti ääneen lausunut, se täytyy toteuttaa ja tehdä töitä vimmatusti päämäärän tavoittamiseksi :D

Kaunista, unelmat täyttävää vuotta 2010 kaikille!

Erkistä Marttiin, Pauliin ja Eemeliin

Tradiossa soi Erkki Rankaviita. Istun Rauhalassa meidän mökillä pöydän ääressä ja tuijotan syksyistä pihaa ja metsää ikkunasta. Erkistähän tämä koko tutkimustyö on tavallaan lähtenyt liikkeelle vuonna 1997. Järjestin tuolloin Tekijä Esiin! -nimistä kansanmusiikkitapahtumaa kotikunnassani Keravalla, ja Erkki valittiin vuoden Tekijäksi. Minä olin järjestäjäporukasta se, joka esitteli vuoden Tekijän tapahtuman pääkonsertissa. Niinpä läksin pääsiäisenä 1997 Erkkiä Kytölän loukolle tapaamaan. Ja kuten tarina kertoo, ei se siihen yhteen kertaan jäänyt :D Niitä tapaamisiahan tuli sitten kymmeniä ja taas kymmeniä, milloin missäkin yhteydessä. Ja vuonna 2003 valmistui Mestarikansanlaulaja Erkki Rankaviidan eletty ja laulettu elämä. Eli pro gradu -tutkielmani.

Yksi itselleni tärkeä kokemus tapahtui Tampereella. Olin muuttanut sinne ja järjestimme kahden opiskelijatoverini kanssa Rahvaanmusiikin kerho -nimistä kansanmusiikkiklubia Ravintola Telakalla. Erkki oli kutsuttu esiintymään - minun pyynnöstäni ja järjestämänäni tietenkin. Ravintola oli täysi, suuri osa yleisöstä oli nuorehkoa tamperelaisopiskelijaväkeä. Voi kyllä mua jännitti! Miten tämä nuori yleisö ottaa vastaan tuolloin päälle 70vuotiaan eteläpohjalaisen mestarikansanlaulajan. Miten noloa se onkaan, jos yleisö vaan höpisee ja minä olen "raahannut" Erkin tänne laulamaan ja Ahtin soittamaan epäkohteliaalle yleisölle. Huoleni oli turha! Ensimmäisten tahtien jälkeen yleisö jäi kuuntelemaan hiljaa, ja kappaleen päätyttyä taputukset ja huudot olivat valtaisat. Kyllä siinä kohdassa tämän järjestäjätytön silmäkulmasta taisi kyynel vierähtää - helpotuksesta, liikutuksesta, arvostuksesta Erkkiä kohtaan. Uskomaton taito ottaa tuollainen yleisö yhdellä laululla "haltuun"!

Eteläpohjalaisesta mestarikansanlaulajasta katse kääntyi väitöskirjatyön alkaessa eteläpohjalaisiin viulisteihin.

Ja samoissa eteläpohjalaisissa maisemissa koetan nyt 1,5 viikon ajan kirjoittaa vimmalla. Ja kuitenkin rauhassa. Ajatuksella. Väitöskirjan ensimmäinen käsikirjoitus olisi tarkoitus saada valmiiksi jouluun mennessä. Nähtäväksi jää kuinka lähellä tavoitettani olen tämän 1,5 viikon jälkeen.

Omintakeinen sormitustekniikka

Tänään starttaan seminaarin jälkeen kohti Isojokea. Huomenna ja ylihuomenna soivat Kirkonkylällä, Viitalähteen Martin kotona polskat ja sorttiset. Pyrkimykseni on opetella Martin omintakeinen sormitustekniikka. Aikaisemmat lyhyet yritykset ovat päättyneet siihen, että huomaan soittavani tällä itselleni uudella tavalla niin epäpuhtaasti, että hyvä kun kappaletta tunnistaa :) Tällä kertaa olen valmistautunut vain tämän tekniikan opetteluun. Mukana on nuotit muutamista kappaleista, joita olen aiemmin Martilta ja Paulilta oppinut, joten voin nuotteihin merkitä ensin torstaina sorminumerot, sitten illalla harjoitella ja kirjoittaa, jotta sitten perjantaina voin opetella lisää kappaleita.

Puhuin Martin kanssa puhelimessa ja sovittiin nämä soitteluhetket. Kun kerroin tavoitteeni opetella soittamaan hänen tekniikallaan, Martti nauroi minulle ääneen: "älä ny, väärin opettelet" :)

Musiikillinen toiminta ja tutkimus = Toimintatutkimus

Näin siinä sitten kävi. Se viimeinen (ainakin tässä vaiheessa siltä näyttäisi) metodologinen pala loksahti paikalleen. Metodologialla tarkoitan tässä tekemisen tapaa eli tutkimukseni menetelmää.

Ja tuo palanen kantaa nimeä toimintatutkimus (participatory action research). Toimintatutkimuksessa tutkija ei edes yritä pysyä objektiivisena tai edes subjektiivisena havainnoijana, vaan sekä osallistuu musiikilliseen toimintaan yhdessä tutkittavien kanssa ja sen lisäksi osallistaa ja luo uutta tutkimuskentällään. 

Toimintatutkimukseen kuuluu olennaisena osana toiminnan arviointi ja kehittäminen. Minun työssäni tämä on tarkoittanut ja tarkoittaa Martin ja Paulin kanssa soittamista, keskustelemista, julkisissa tilaisuuksissa kappaleiden esittämistä, Lauhan Spelien ensiesitystä kokonaisuudesta, Östermyran musiikkipäivien erilaisen kokonaisuuden esitystä, Karijoen pyhäinpäiväkonserttien esitystä sekä Hääpolskasta haitarijatsiin - Väitöskirja soi! -esityksiä Tampereella. Ja jokaisessa välissä lisää palautteen vastaanottoa, esitysten arviointia, lisää harjoittelua ja keskustelua siitä mikä biisi toimii ja mikä ei, ohjelmiston suunnittelua ja käsikirjoituksen muokkausta rinnan ohjelmiston kanssa.

Ja kun nyt tähän vaiheeseen on päästy, aion sulkea tämän prosessin muodostaman ympyrän sueraavalla tavalla. Aion syksyllä viedä dvd:n näytille Isojoelle ja Karijoelle. Ja ottaa vielä kerran palautetta vastaan sekä tutkittaviltani, heidän lähisukulaisiltaan, yleisössä olleilta ja mahdollisesti sellaisiltakin, jotka eivät ole nähneet yhtäkään esityksistä. Tallennan nämä palautetilaisuudet ja kirjoitan väitöskirjaani luvun siitä miten nämä tutkimuksessa mukana olleet ja/tai sitä läheltä seuranneet ovat prosessin kokeneet. Muuttiko se jotain? Koskettiko se? Saiko se heidät ajattelemaan asioista eri tavalla kuin aikaisemmin? Muuttiko se heidän arvojansa? Tai toimintaansa?

* * *

Tämä kaikki siis tiedoksi myös sinne Etelä-Pohjanmaan suuntaan teille, joiden tiedän seuraavan blogiani. Sanaa saa levittää ja Lauhan Speleissä tavataan ensi viikolla! Mukavaa!

Soittotyylin etnografia?

Niin, palaan jälleen aiheeseen, josta kirjoitin enemmän huhtikuun alussa...

Musiikkianalyysin ja tyylintutkimuksen kohteena ovat usein musiikin nuotinnettavissa olevat ominaisuudet. Kansanomaisen soittotyylin analyysissa mielenkiinnon kohteena ovat kenties soittajan muuntelu- ja koristelutavat. Nämä kuulonvaraisesti opitut ja muistinvaraisesti säilyneet sävelmät ovat nuotinnettavissa ja kuvattavissa graafisesti nuottina.

Omassa työssäni menetelmiäni sekä aineiston keruun että sen analysoinnin vaiheissa ovat olleet soittaminen, imitointi, bi-musikaalinen työskentely soittajien kanssa, musisoiva tutkija -menetelmä. Olen esittänyt tutkimustuloksia lavalla - nyt on aika kirjoittaa niistä, saada soittotyylin analyysin tulokset dvd:n ohessa myös paperille. En aio enkä halua keskittyä soittotyylin nuotinnettaviin ominaisuuksiin. En aio tässä vaiheessa "latistaa" nuottikuvaksi jotain sellaista, jota uskon pystyväni paremmin kuvailemaan tekstinä. Soittotyylin analyysin kohteena työssäni on enemmänkin soittajien soittotekniikka ts. tapa, jolla soittaja tuottaa tietynlaisen saundin, soittotyylin.

Voinko siis todeta käyttäväni etnografiaa kuvailevana metodina? Ja kirjoittaa soittotyylin etnografiasta? Etnografisesta soittotyylintutkimuksesta?

Viulisti ja ystävä Pauli Kortesniemen (8.9.1929-14.5.2009) muistoa kunnioittaen ja Paulia syvästi kaivaten

Viulisti ja ystävä Pauli Kortesniemelle.

Olet ajatuksissani tänään ja aina!

Tuuli

Etnomusikologiasta ja bi-musikaalisuudesta

Etnomusikologia tieteenalana on syntynyt musiikkitieteen ja kulttuuriantropologian kentälle. Musiikkitieteessä tutkimuksen kohteena on perinteisesti ollut sivistyneistön musiikki, jota kutsutaan länsimaiseksi taidemusiikiksi tai klassiseksi musiikiksi. Kulttuuriantropologia puolestaan tutkii ihmistä kulttuurissa, ihmisyhteisöjä, yhteiskuntia. Etnomusikologia, josta käytetään myös nimitystä musiikkiantropologia, tutkii näin ollen musiikkia kulttuurissa ja kulttuurina, ihmisten luomaa ja muovaamaa musiikkikulttuuria, ihmisiä missä tahansa (ei vain eikä useinkaan länsimaisessa) musiikkikulttuurissa. Etnomusikologia on tieteenalana suhteellisen nuori: vertailevan musiikkitieteen (jonka ajatellaan raivanneen tietä etnomusikologialle) aikakautta on ollut 1800-luvun loppu sekä 1900-luvun alkupuoli, ja ensimmäinen etnomusikologinen seura (Society for Ethnomusicology) perustettiin vuonna 1955 Yhdysvalloissa.

Kun näistä lähtökohdista katsoo kohti etnomusikologian kenttää, bi-musikaalisuuden käsite on erittäin vahvasti ja historiallisesti etnomusikologinen. Bi-musikaalisuus – tapa, jolla minä käsitän sen ja käytän sitä omassa työssäni – on tutkijan lähestymistapa tutkittavaan musiikkikulttuuriin. Se on ”enemmän” kuin antropologista, ”mahdollisimman objektiivista” havainnointia. Se on vahvasti osallistuvaa havainnointia, jossa tutkija tulee osaksi kenttäänsä. Hän osallistuu tutkimaansa musiikkikulttuuriin itse soittamalla tai laulamalla. Näin hän voi saada tarkkaa ja luotettavaa tietoa muun muassa tarkastelemansa kulttuurin soitto- tai laulutyylistä. Se on osallistuvaa tutkimusta, jonka raportoinnissa tutkijan tulee ehdottomasti tuoda esiin myös oma kokemuksensa, osuutensa ja vaikutuksensa kenttään.

Käytän bi-musikaalisuutta siis nimenomaan tutkijan lähestymistavan tai menetelmän merkityksessä. Toinen merkitys ja määritelmä käsitteelle on bi-musikaalisuus kulttuurisena ilmiönä, jossa kahden musiikkikulttuurin piirteet sekoittuvat tietyssä yhteisössä, tietyn soittajan tai soittimen soitossa jne. (ks. Davis 1987; 1994; Mensah 1970).

Etnomusikologi Mantle Hood (1960; 1971) ei ollut ensimmäinen, joka lähestymistapaa käytti – eikä varmasti myöskään viimeinen, sillä bi-musikaalisuudesta on tullut merkittävä etnomusikologinen ”työkalu” – mutta hän antoi tälle lähestymistavalle nimen: bi-musikaalisuus. Hoodin jälkeen lähestymistapaa ovat käyttäneet mm. Burt Feintuch (1995) tutkimuksessaan englantilaisista säkkipillinsoittajista, Jos Koning (1980) tutkimuksessaan irlantilaisen Claren maakunnan musiikkikulttuurista, Neil V. Rosenberg (1995) tutkimuksessaan bluegrass/countrymusiikkikulttuurista, Jeff Titon (1985; 1995) tutkimuksissaan baptistien kuorolaulusta tai viulismista… (Jatkan tätä listaa sitten, kun olen lukenut koko tuon työpöydälläni olevan artikkeli- ja kirjapinon.)

* * *

Tämä teksti, jonka nyt kirjoitin pitäisi kai olla minulle itsestäänselvyys. Olen opiskellut etnomusikologiaa yliopistolla vuodesta 1997, kirjoittanut graduni ja väitöskirjakin on jo pitkällä. Nyt vuonna 2009 eli jo 12 vuotta alaa opiskelleena minusta on vihdoin tullut ”niin viisas”, että pystyn kirjoittamaan omin sanoin teille siitä Mitä on etnomusikologia? :D

Olen etnomusikologi!

Mä näin innostuksen! Mä koin innostuksen! Ja ymmärsin, että en ole osannut sijoittaa itseäni tieteen kenttään minulle kuuluvalle paikalle. Olen ylittänyt raja-aitoja (huomaamattanikin), olen tietoisesti vaeltanut eri tieteenalojen kentillä omaa paikkaani etsien, olen koettanut asettaa itseäni ja työtäni minulle sopivaan paikkaan. Etsintä, matkalla olo on ollut tärkeää. Nyt tuntuu, että olen löytänyt sen paikan, johon kuulun.

Kaikki se työ käsikirjoittajana, muusikkona, esiintyjänä, tuottajana, sekä mestarina että pääosin kuitenkin kisällinä. Se kaikki on täytynyt tapahtua, se kaikki on ollut tärkeää, mutta se kaikki on tehnyt minun oloni epämukavaksi tutkijana. Minussa ei ole ollut tilaa tutkia itseäni tutkijana. Olen vaan taivaltanut ja taivaltanut, ylittänyt ja alittanut, kiertänyt ja etsinyt. Nyt kun esityksistä – ja samalla muista rooleista – on tarpeeksi kauan aikaa, alan nähdä lähelle. Ymmärrän, että nyt on aika olla tiukan tieteellinen. On asetettava oma toiminta muusikkona ja käsikirjoittajana suurennuslasin alle ja tutkittava omaa toimintaa. Olla tutkija! Ja ennen kaikkea olla Etnomusikologi!

Se paikka, jota olen etsinyt on juuri siellä mistä olen lähtenyt, juuri sillä alalla, johon olen koulutukseni saanut. Olen enemmän etnomusikologi kuin olen koskaan ymmärtänyt. Ja se tuntuu ERITTÄIN hyvältä!

Etnomusikologi Mantle Hood puhui vuonna 1959 Chicagossa Etnomusikologisen seuran neljännessä konferenssissa – ensimmäistä kertaa julkisesti – bi-musikaalisuus käsitteestä lähestymistapana/metodina. Käsitettä käytettiin vielä vuosia myös toisenlaisessa merkityksessä: tutkittavien ominaisuutena. Hoodin käsitys bi-musikaalisuudesta oli nimenomaan tutkijan lähestymistapa, ei tutkittavien ominaisuus. Tuo lähestymistapa jäi kenties hieman hahmottomaksi, mutta se oli syntynyt. Se on ollut tärkeä etnomusikologinen väline, työkalu, lähestymistapa siitä lähtien. Omassa työssäni olen käyttänyt sitä syvemmin kuin olen kuvitellut. Olen tehnyt soittotyylin ja -tekniikan tutkimusta etnomusikologisemmin kuin ajattelinkaan. Olen kehittänyt sitä – huomaamattani. Olen tuonut sitä 2000-luvulle, ja väitöskirjassani koetan tietoisesti ja kunnianhimoisesti antaa sille hahmoa ja menetelmällistää sitä.

Olen Etnomusikologi! Ja nyt tiedän sen paremmin kuin koskaan!

Aukko metodologiassa

Minä tutkijana. Minne positioin itseni? Elämäkertatutkija, musisoiva tutkija, etnografi? Kaikkea sitä? Tutkijakoulun koordinaattori Markus Mantere kysyi joskus kuukausia sitten kehityskeskustelussa, että miten positioin itseni tutkijana. En osannut vastata. Yritin ja päädyin pohdintoihin musisoivasta tutkijasta, tutkivasta muusikosta, tutkivasta pedagogista... Markus ei voinut olla peittämättä hämmästystään ja sanoikin itse hahmottaneensa minut aina jollain tapaa etnografisesti suuntautuneena tutkijana. Ehkäpä sitä olinkin ainakin silloin kun kirjoitin elämäkerrallisuudesta musiikintutkimuksessa. Ehkäpä sitä olenkin – vieläkin.

Etnografisiin mietelmiin päädyin uudelleen, kun pohdiskelin tyylintutkimuksen metodologiaa. Tavoitteeni olisi ottaa kenttä "haltuun" ja kirjoittaa tyylintutkimuksesta luku väitöskirjaani. En kuitenkaan saa itseäni luontevasti sopimaan mihinkään valmiiseen tyylintutkimuksen muottiin. Koko kenttä on alkanut tuntua omaan tarkoitukseeni turhan musiikkianalyyttiseltä. Mitä uutta ja merkittävää löytäisin aineistostani, jos lähtisin nuotintamaan ja musiikkianalyyttisesti pilkkomaan polskia ja polkkia? Mistä sitä tietää, ehkäpä löytäisinkin, mutta jollain tapaa se lähestymistapa tuntuu väärältä. Olen soittanut kisällinä mestareiden kanssa. Olen saanut oppia Martilta ja Paulilta paaaaaaaaaljon! Olen saanut kokea, kuunnella, katsella ja kysellä. Miksi ”latistaisin” kaiken kokemani ja oppimani nuotiksi? Olen käsikirjoittanut, tuottanut ja esittänyt väitöskirjakonserttien sarjan, jossa olen tuonut lavalle tutkimustuloksiani. Miksi tässä vaiheessa vetäisin pohjan pois tuolta kaikelta ja palaisin siihen, että alan viilaamaan noita opettelemiani tyylejä nuoteiksi, jotka eivät lopulta kerro lukijalle yhtään mitään. Kysymys on siis enemmänkin siitä, että tutkimusmetodologiassani on aukko. Ja nyt siihen aukkoon pitäisi löytää täytettä!

Hannu Saha (1996) kirjoittaa:

Tutkimustani varten tehty bi-musikaalinen työskentely, runsas keskustelu ja yhteismusisointi on ollut omiaan luomaan luottamussuhdetta informantteihin. Musiikkiantropologinen työni on ollut luonteeltaan dialogia sekä kielellisen keskustelun että erityisesti musiikin keinoin. (Saha 1996, 20.) Suurin eroni historiallisiin metodeihin on siinä, että tuotteen tutkimuksesta pyrin elävän, alati muuntuvan prosessin, musisoinnin tutkimukseen. (mt. 47.) Lähtökohtiani on, ettei muistinvarainen musiikki ole vain sävelmiä vaan musisointia. Musisointi on prosessi, jossa esityksellisen ainutkertaisuuden aspekti on aina mukana. Musiikki ei ole pelkästään ”teksti”, se ei ole pelkästään sävellyksiä ja sävelmiä eikä puhetta musiikista. Erityisesti muistinvarainen musiikki on ennen kaikkea musisointia. Suomen kielessä musisointi on mielestäni oikea ja kuvaava sana ilmaisemaan musiikillisen tuottamisen prosessia. (mt. 79-80.) Musiikillinen kommunikaatio ja vuorovaikutus (tutkittavien kanssa) johdattaa tutkijan sellaisen käsitteistön pariin, joka on musiikkikielen kannalta peruskielioppia, musiikin etnoteoriaa. Parhaiten tämän kieliopin voi ymmärtää harjoittelemalla itse kyseisen kielen. Sekä lähdekriittisesti että elämyksellisesti tärkeimmiksi materiaaleiksi muodostuvat ne, jotka tallennetaan tai musisoidaan suoraan soittajien, pelimannien itsensä kanssa. Automaattisesti mukaan liittyy tällöin haastattelunomaista kyselyä tai leikkimielistä keskustelua – joskus väittelyäkin – ilmiön, musiikin olemuksen, sävelmien, soittotavan ja -tekniikan tai muuntelun finensseistä. Tällaista metodia on pidetty osallistuvan havainnoinnin muotona. Pelkkä havainnointi antaa asiasta kuitenkin liian ulkopuolisen kuvan. Loppujen lopuksi kyseessä on myötäeläminen. Mestari-kisälli -metodia voisi kutsua näin myös opettelevaksi myötäelämiseksi, menetelmää voisi kutsua myötäelämisen metodiksi. (Saha 1996, 110.)

Lisätään soppaan laadullisen tutkimuksen oppaasta Jari Eskolan ja Juha Suorannan (2005) ajatuksia etnografiasta:

Etnografia on ennen kaikkea kokemalla oppimista. Tutkija kuuntelee, kyselee ja katselee. Se on havaintojen perusteella kerättyä informaatiota. Se on tapa käsitteellistää ja teoretisoida tutkittavaa ilmiötä. Etnografiassa tutkija elää tutkimassaan yhteisössä sen arkipäivää. Tavoitteena on oppia tuon yhteisön kulttuuria, sen ajattelu- ja toimintatapoja. Tavoitteena on päästä sisälle tuohon yhteisöön, jotta kokemalla oppiminen on ylipäänsä mahdollista. Tietojenkeräys on ennalta suhteellisen määräämätöntä, strukturoimatonta. Samoin tietojen analysoinnissa ei käytetä valmiita luokituksia, vaikka tutkimusta ohjaavatkin tutkijan tiedostetut tai tiedostamattomat ennakkokäsitykset kohteesta. Tutkijan aktiivisuutta pidetään etnografisen tutkimuksen peruslähtökohtana. Myös tutkimuskohteen osallisien positiivinen suhtautuminen tutkimukseen on tärkeätä. Etnografinen tutkimus on aina ainutkertaista. Jokainen kenttätilanne vaatii omat ratkaisunsa. (Eskola & Suoranta 2005, 103–109.)

Voiko soittotyylintutkimus siis olla etnografista? Etnografinen tyylintutkimus? Voisiko myötäelämisen metodia käyttämällä päätyä etnografiseen tyylintutkimukseen ja raportoida tutkimustuloksia sekä kuvailevana tekstinä että konsertteina?

Terveisiä Turusta!

Musiikintutkijoiden symposium. Mikä tarkoitus on sillä, että kymmenet musiikintutkijat saapuvat ympäri Suomea kolmeksi päiväksi samaan paikkaan? Mikä tarkoitus tällä saapumisella ja lähtemisellä, esitelmien kuuntelemisella ja kollegojen tapaamisella on minulle? Kuuluuko tärkein kysymys ”mitä kentällä tapahtuu”? Kuka tutkii, mitä tutkii, miten tutkii? Vai onko tärkeämpää saada esitellä omaa työtään muille musiikintutkijoille ja samalla sekä ”vanhoille että uusille korville”? Kiteyttää sanansa 20 minuuttiin ja toivoa keskustelua? Vai integroitua inspiroivaan ilmapiiriin? Vai päästä pois arjen pyörityksestä ja keskittyä vain työhön?

Mulle tärkeintä ja parasta on tällä kertaa ollut inspiroituminen. Inspiroituminen kirjoittaa ja esitelmöidä englanniksi. Ja ensimmäisen esitelmän areenakin on jo valmiina, kun KulttuurinTutkimuksen-seminaarin Musiikilliset elämäntarinat -työryhmään kaivattiin englanninkielisiä esitelmiä. Mun missioni väitöskirjan viimeistelyn ”ohessa” on siis pitää pari esitelmää ja kirjoittaa yksi artikkeli englanniksi siitä miten ja miksi väitöskirja soi. Sillä se inspiroituminen, jonka Turussa koin oli lopulta ehkä se, että ymmärsin, että mun tapani tehdä tätä tutkimusta todella on jotain tärkeää ja uutta, josta kannattaa ja pitää kirjoittaa myös englanniksi.

Iso työ, pitkä matka

Arkeen paluu on sujunut hitaasti mutta varmasti - sekä konserttien että loman jäljiltä. Olen työstänyt kokemuksiani kirjoittamalla artikkelia: Väitöskirja soi!Matkakuvaus taiteellisesta prosessista osana tieteellistä tutkimusta. Kirjoittaminen on ollut eheyttävää. Kirjoittamalla käsittelen tunteita ja kokemuksia. Huomaan tehneeni ison työn ja kulkeneeni pitkän matkan. Ymmärrän jopa taputtaa itseäni olelle hyvin tehdystä työstä!

Tie ensimmäisen idean ja vielä lopullisen päätöksenkin tekemisestä esityksiin oli pitkä. Se oli haastava ja innostava, tunteita kuohuttava ja tärkeä, hetkittäin myös uuvuttava ja kivinen. Epävarmuus palasi matkan varrella erilaisissa muodoissa. Jouduin ja sain perustella työtäni ja ennen kaikkea tekemisen tapaa sekä tiedeyhteisössä että sen ulkopuolella. Missään vaiheessa kukaan ei voinut luvata, että poikkeuksellinen työni hyväksyttäisiin tieteelliseksi väitöskirjaksi tiedeyliopistoon. Edelleenkin tuo kysymys hyväksymisestä tai hylkäämisestä on avoin, mutta jouduttuani perustelemaan tekemistä niin monelle taholle – ja kenties eniten kuitenkin itselleni – on kysymys lopulta menettänyt teränsä ja merkitystään. Tekisin matkan uudestaan, vaikka väitöskirjaani ei hyväksyttäisikään osaksi tieteellistä tohtorintutkintoa.

Matkan kulkeminen, taiteellisen produktion tuottaminen ja koko prosessin läpikäyminen on tuonut minulle ammattitaitoa, joita en ”perinteisen” väitöskirjan työstämisessä olisi oppinut ja omaksunut. Voidaan toki kysyä onko näiden tietojen ja taitojen omaksuminen tieteellisen jatkotutkinnon tarkoituskaan – tai ajautua laajempiin koulutuspoliittisiin keskusteluihin siitä mikä on tieteellisen jatkotutkinnon tarkoitus humastistisilla aloilla – mutta minulle henkilökohtaisesti musiikintutkijana, musiikkipedagogina ja muusikkona oppimani on ollut merkittävää. Matka on ollut minulle tärkeä, ja olen oppinut, että kaikki tiet vievät sinne minne haluaa mennä.

Paluu väitöskirjan pariin

Maaliskuu on ehtinyt jo lähes puoleen väliin sillä välin kun olimme Gambiassa. Moni on kysynyt, mikä oli matkamme tarkoitus. Olinko kenttämatkalla? Tai opettamassa? Oliko Hannulla keikkoja? Pääsittekö soittamaan paikallisten kanssa? Ei mikään eikä mitään edellä mainituista... Matkamme tarkoitus oli levätä ja lomailla. Ja se onnistui! Se onnistui niin hyvin, että paluu arkeen oli vaikeampi kuin kuvittelin. Paluu arkeen tuntuu siltä kuin minut olisi repäisty irti siitä arjesta ja sitten laitettu irrallinen pala paikalleen juurtumaan uudelleen. Mutta vähitellen huomaan, että kyllä, tämä on minun paikkani, ja kyllä, tavoitteeni saada väitöskirja kirjoitettua tämän vuoden loppuun mennessä ei ole muuttunut, ja kyllä, se tavoite tulee onnistumaan!

Konserttien ja Gambian matkan välissä sain vielä yhden suuren kiitoksen väitöskirjakonserteistani: Suomen kulttuurirahaston keskusrahasto muisti minua apurahalla! Työryhmän ja esiintyjien palkkoja ja kuluja ei sittenkään tarvinnut maksaa omasta pussista. Ja mikä parasta: luottamukseni siihen, että asiat lopulta kuitenkin järjestyvät sai säilyä!

Tästä päivästä se sitten alkaa: väitöskirjan kokoaminen. Ja tästä päivästä vuoden loppuun asti teen sitä jokaisena arkipäivänä, kunnes se on valmis. Luen, kirjoitan, analysoin, luen, kirjoitan, analysoin. Ajatus tuntuu itse asiassa varsin mukavalta! Sana sanalta sisällysluettelon lukujen nimet saavat tekstiä otsikoiden ympärille. Hitaasti, mutta varmasti. Niin se tulee tapahtumaan!

Mutta ennen sitä vielä viime hetken muistelut Gambian lämmöstä ja aurinkosta, lomasta ja rentoutumisesta näiden kuvien avulla :)

Ylin kuva: Serrekundan ostoskatu. Serrekunda on maan suurin/väkirikkain kaupunki. Hallinnollinen pääkaupunki on Banjul.

Toiseksi ylin kuva: Tuuli ja iiiiiiiiso kilpikonna

Toiseksi alin kuva: Bakaun kalasatama illalla, kun kalastajat ovat saapuneet satamaan saaliineen.

Alin kuva: Tuuli ja pieni Fatou

PALAUTETTA KIITOS!

Olen saanut kiitoksia ja kommentteja sekä puhelimitse, kasvotusten että sähköpostitse. Teille, jotka tätä blogia seurailevat tai satunnaisesti lukevat esitän vielä toiveen, että kertoisitte kommenttejanne myös tänne. Kaikenlaiset ruusut ja risut, kannustus ja kritiikki, villit ehdotukset ja pilkunviilaukset ovat tervetulleita - nimellä tai anonyymisti!

Eli klikkaa alapuolella näkyvä X kommenttia ja kirjoita viestisi oikealla olevaan ruutuun. Sen jälkeen valitse ruudun alapuolelta haluatko jättää viestin anonyymisti (alin pallukka) tai omalla nimelläsi tai nimimerkillä (toiseksi alin). Ja sitten vain julkaiset kommentin. Heleppoa!

Väitöskirja soi ja tanssi eilen Keskuksella viimeisen kerran.

Ohi on! Väitöskirja on soinut ja tanssinut eilen illalla Tutkivan Teatterityön Keskuksella viimeisen kerran. Olo on haikeahko, mutta NIIN onnellinen! Tiedän, että olen viimeisten viikkojen aikana saanut kokea jotain itselleni suurta ja merkittävää. Tämä prosessi on yksi niitä minun elämäni "merkittäviä avainkokemuksia", joita aineistoni soittajien elämänkertomuksista tutkin. Kaikki meni hienosti, tunnelma esiintyjien kesken oli loistava ja ilmeisesti tunnelma on välittynyt myös yleisölle. Kiitoksia sateli niin työryhmältä, esiintyjiltä kuin yleisöltäkin. Jopa se keskiviikon keskustelu, jota lopulta kai eniten jännitin, kääntyi minun voitokseni :) Tai ainakin käänsin sen omassa päässäni voitokseni :)

Tämä kaikki on ollut yksi mun elämäni kohokohtia. Sellaisenaan se ei enää koskaan palaa. Sitä on odotettu, suunniteltu, odotettu, suunniteltu ja nyt se on ohi. Harjoitusviikolla sanoinkin, että olo on samanlainen kuin viikko ennen meidän häitä. Suunnittelut, käsikirjoitukset, järjestelyt on tehty ja silloin oli aika antaa vastuu toisiin käsiin ja vain toteuttaa tehtyjä suunnitelmia. Konserttien tapauksessa vastuu siirtyi Matille, ohjaajalle. Mun piti enää vain soittaa viulua ja kysyä Matilta, että minkälaisen tunnelman sä tähän kohtaan haluat. Haluatko, että olen Eemeli Riskun kansansoittokilpailuesityksen jälkeen suuttunut, pettynyt, iloinen, pilkallinen? Ja kokonaisuus, lopputulos oli mun nähdäkseni erilainen kuin olin suunnitellut, mutta parempi ja hauskempi, mitä olin kuvitellut. Ja kuten sanottu, mikäs taiteellinen prosessi se olisi ollut jos muutosta ei olisi tapahtunut.

Kaikki esitykset olivat täynnä yleisöä! Ilo oli katsella täysiä katsomoita - vaikken esityksen aikana yleisöön pystynyt katsomaankaan :) Kiitos salin täyttämisestä teille kaikille, jotka olitte siihen osallisena!